Sivustoon on linkitetty
Adobe pdf-tiedostoja.
Päivitä tarvittaessa
reader-ohjelmasi:
Adobe Acrobat Reader
Sukuyhdistys
Sukukokoukset
Lempäälä 14.6.2014
Juhlapuhe
Versio 15.6.14
Jyrki Vesikansa
Sjöstedt-suvun kokous Lempäälässä 14.6.2014
Esitelmä
Kantaäitimme ja muita uusia tietoja suvustamme
Hyvät sukulaiset
Sjöstedtien varhempia vaiheita on tutkittu ja esitelty varsin laajasti ennen muuta tohtori Aulis Ojan ja setäni Jouko Vesikansan tutkimuksissa. Jatkuvasti tulee kuitenkin esiin uusia tietoja, jotka täydentävät tai jopa mullistavat aiempia käsityksiä. Vaikka entisajasta on nykyiseen infotulvaan verrattuna säilynyt A- nelosina tai bitteinä mitattuna vähän lähteitä, löytyy Sjöstedteistä kertovaa aineistoja edelleen lisää. Eivät ne yleensä ole salassa olleet -- niihin ei kukaan sukuamme tutkinut ole vain sattunut törmäämään. Tulkintoja puolestaan voi aina kehittää ja uudistaa.
Yksi löytö koskee kantaäitiämme, jota olemme tottuneet kutsumaan Kristiina Mikontyttäreksi. Alkuperäisissä lähteissä hän on tietenkin vaikkapa Kirstin Michaelis -- asiakirjathan tehtiin vanhalla ruotsilla latinalla ryydittäen. Pitänee kuitenkin siirtyä muotoon Kristiina Mikaelintytär, sillä uuden tiedon mukaan hän oli ehkä säätyläissukua. Sinänsä epähistoriallisesti hänelle saattaa voida antaa jopa sukunimen Wallenius. Sukunimiähän ei 1600-luvun alkupuolen Länsi-Suomessa käytetty yleisesti edes aatelisista eikä Naantalin kappalaisen Mikael Henrikinpojan mahdollinen Kristiina-tytär luultavasti koskaan käyttänyt hänen Josef-veljensä ottamaa sukunimeä Wallenius. Nimi tulee Naantalin, siis Nådendalin eli Armonlaakson latinankielisestä nimestä Vallis Graciae. Tulkintaa on varmistettava, mutta epävarmoja monet muutkin sukutaustat ovat.
*
Paljastuksella on oma historiansa. Kerroin viime kesänä Vesilahden sukututkimusseurassa Sjöstedteistä nojautuen suvun alkuvaiheista Ojan jo pitkälle kanonisoituun näkemykseen. Sen mukaanhan emme ole 1400-luvun legendaarisen kapinakuninkaan Anian Daavidin jälkeläisiä ainakaan suoraa linjaa, vaikka näin väitetään Kaarlo Blomstedtin 1930-luvun tutkimukseen nojaten vielä Vuoden tiedekirjana taannoin palkitussa Kimmo Katajalan teoksessa Suomalainen kapina. (Kumotutkin väitteet siirtyvät siis tieteessä toisinaan eteenpäin eivätkä oikeaoppiset lähdeviitteet vielä tee teeseistä tosiasioita.)
Oja jätti Matti Matinpojan taustan avoimeksi eikä käsitellyt lainkaan hänen Kristiina-puolisonsa lähtökohtia. Sukututkimus oli siis noin 70 vuotta sitten vielä hyvin mieskeskeistä, vaikka geneettisesti naislinja on varmempi. (Uudet DNA-tutkimukset ovat jopa paljastaneet, että varsin monella suomalaisella on muu kuin virkatodistukseen merkitty isä...). Sukuyhdistyksestämmekin suljettiin 1930-luvulla joiksikin vuosiksi niin sanotut tytärten jälkeläiset, mikä tietenkin närkästytti monia heistä. Virhe sentään korjattiin nopeasti hämäläisen hitauden huomioon ottaen.
Matti Matinpojasta Oja totesi -- saatuaan selville jotakin hänen karkkulaisesta äidistään sekä sisarestaan, Lempäälän Kauppilan rusthollin emännästä -- että "Matti on ollut yläsatakuntalainen talonpoika, joka tapauksessa suomalainen eikä pommerilainen tai tanskalainen, niinkuin Sjöstedt-suvun piirissä joskus on oletettu". Oja lisäsi kuitenkin viisaasti seuraavaa: "Mahdotonta tietenkään ei ole, että vielä joskus jossakin muussa yhteydessä sattumalta löytynyt uusi asiakirjatieto antaisi täsmällisen vastauksen kysymykseen, mikä mies oli Matti Matinpojan isä Matti ja keitä olivat hänen esi-isänsä". Juuri näin on käynyt --
niin Matin kuin hänen puolisonsa Kristiinan osalta.
Esitelmäni jälkeen sääksmäkeläinen sukututkija Esko Karisalmi huomautti, että Kristiina oli Vesilahden kirkkoherran Josef Walleniuksen sisar. Todisteena hän lähetti Walleniuksen tietoihin liitetyn otteen Naantalin raastuvanoikeuden pöytäkirjasta 16.6.1657. Ote on liitetty Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeliin, joka löytyy vaikka googlaamalla.
Pöytäkirjassa kerrotaan -- mehän olemme kaksikielinen seura --miten "fram kom för rätta hustru Kirstin Michaels dotter, Matdz Anias från Wessilax och tiltalte h:(ustru) Margeta, S(alig): Jören Raumalaises Enckia om något arff effter sijn Modher, S:(aliga) Gertrudh Erichzdotter". Eli "oikeuden eteen saapui Vesilahden Anian Matin vaimo Kristiina (tai Kirsti) Mikaelintytär ja vaati Yrjö Raumalaisen leskeltä Margetalta jotakin perintöä äitivainajansa Gertrud Eerikintyttären jälkeen".
Pöytäkirjassa selvitellään sen jälkeen monipolvisesti turkulaisen Kalkkilan ja erään naantalilaistalon vaiheita; Kristiina vaati niistä perintöosuutta. Vastapuoli hämmästeli, miksi Kristiina, joka oli "een ålder stigen quinna" eli "korkeaan ikään ehtinyt nainen", kysyi äidinperintöään vasta 47 vuotta tämän kuoleman jälkeen. Kristiina pysyi kuitenkin vaatimuksessaan.
Julkaistu ote ei kerro ratkaisua enkä ole ehtinyt kaivaa sitä Naantalin raastuvanoikeuden alkuperäisistä pöytäkirjoista. Olennaista kannaltamme on Kristiinan esiintyminen ja hänen sukulaisuussuhteensa. Kiintoisasti perintöriidan vastapuolella Yrjö Raumalaisella on muuten pöytäkirjassakin suomenkielinen sukunimi. Ja tyypillisesti tarkimmat tiedot entisajan suomalaisista saadaan perintö- ja muista riidoista. Matti Matinpoikakin joutui muutaman kerran käräjille tappeluista, joissa -- niin kuin nykyään sanotaan -- alkoholilla oli osuutta.
*
Yksittäisen pöytäkirjan muutamat virkkeet herättävät toki kriittisiä kysymyksiä -- enkä ole 1600-luvun ruotsin enkä pöytäkirjakielen spesialisti, vaikka vanhojen käsialojen kurssin olen käynytkin 50 vuotta sitten.
Ristiriita on jo siinä, että Ojan mukaan Kristiina olisi kuollut jo 1646, jolloin nuorin tytär Kristiina oli vasta viisivuotias. Kuitenkin äiti-Kristiina oli siis Naantalin raastuvassa perintöosaansa vaatimassa vielä 1657 -- toki jo "korkeassa iässä" ja 47 vuotta oman äitinsä Gertrudin kuoleman jälkeen. Varmaan siis yli 50-vuotiaana.
Vesilahden kirkonkirjat alkavat vasta 1600-luvun lopulta, joten varhempien asukkaiden perustiedotkin joutuu etsimään muista lähteistä -- usein epävarmalla tuloksella. Jos kirjoittaisi historiallista romaania tai tv-sarjan käsikirjoitusta, olisi kuitenkin helppo maalailla tapahtumia.
Kantaäitimme Kristiinan oletettu veli Josef Wallenius oli nimittäin Suur-Vesilahdella Tottijärven kartanon saarnaajana samaan aikaan 1620-luvulla, kun kantaisämme Matti Matinpoika oli kartanon voutina -- molemmat nuijasodasta kuuluisan Akseli Kurjen palveluksessa. (Jo iäkäs Akseli ei tosin asunut tässä kartanossaan vakinaisesti, mutta sitä suurempi oli Matti-voudin toimintavapaus.)
On helppo kuvitella, miten kartanon nuori pappi järjesti työtoverinsa eli Matti-voudin Kristiina-sisarensa puolisoksi. Tätä on helpottanut se, että liiketoimissaan Matti liikkui laajalti Turussa asti -- siis lähellä Kristiinan lapsuudenkotia Naantalissa. Näissä liiketoimissa välähti esiin myös turkulainen suurkauppias Peter Såger, joka on jälkeläisensä Eeva-Kristiina Vitikkala-Sjöstedtin kautta myös Anian sukuhaaran esi-isiä. Suomi on pieni maa.
Ei ole syytä epäillä, etteikö kantavanhempiemme kesken olisi ollut rakkautta ja jopa romantiikkaa. Entisaikaan avioliitto oli silti pitkälle taloudellinen ratkaisu -- ja Naantalin kappalaisen oletetun tyttären oli hyvä löytää puoliso ajoissa, jottei joutuisi vanhanapiikana palkattomaksi uurastajaksi jonkun omaisensa talouteen.
Ison kartanon vaurastunut vouti oli käypä puoliso kappalaisen tyttärelle -- puhumatta myöhemmästä ratsutilan emännän ja valtiopäivämiehen puolison asemasta. Matin ja Kristiinan pojanpojasta Gabrielista alkaen kaikki Heikkilän isännät 1800-luvun puoliväliin saakka avioituivatkin säätyläisen tyttären tai ainakin tyttärentyttären kanssa. Kuvaavaa on sekin, että juuri Josef Wallenius todisti Vesilahden käräjillä 1628 Matti Matinpojan maksaneen kauppahinnan hänen hakiessaan lainhuutoa Anian Heikkilään.
*
Kun kerroin tästä romanttisesta kuviosta eräälle Josef Walleniuksen mieslinjaiselle jälkeläiselle, hän liki loukkaantui. Walleniukset ovat kuulemma pitäneet 1500-luvulta alkaen sukukronikkaa ja sen mukaan Naantalin Mikael-kappalaisella -- siis mahdollisella esi-isällämme -- oli viisi poikaa, muttei ainoatakaan tytärtä. Biologisesti tämä on tietenkin mahdollista. Mahdollista on kuitenkin myös se, ettei tyttäriä merkitty kronikkaan; aatelissukukin "sammuu" ja vaakunan viereen Ritarihuoneella piirretään risti viimeisen mieslinjaisen suvun jäsenen kuoltua. Tyttärien kautta suku silti yleensä jatkuu hyvinkin vahvasti.
Eipä Walleniusten oma sukuluettelo tunne Naantalin Mikael-kappalaisen puolisonkaan nimeä, vaikka nimettömän vaimon kerrotaan syntyneen 1572. Raastuvan pöytäkirjan mukaan hän olisi siis ollut Gertrud Eerikintytär -- ja ehkäpä lähtöisin Rauman suunnalta. Mutta naiset olivat siis entisajan genealogiassa toisarvoisia, jolleivät sattuneet olemaan puolisoaan ylhäisempiä. Silloin sukunimikin saatettiin ottaa vaimon mukaan.
Ennen jatkotutkimuksiamme voimme ainakin pitää mahdollisena, että kantaäitimme Kristiina oli Walleniuksia. K.J. Ståhlbergin kyydityksestä, Mäntsälän kapinasta ja Lapin talvisodasta kuuluisa kenraali-kirjailija Kurt Martti Wallenius olisi tällöin Kristiinan Josef-veljen jälkeläisiä kymmenisen sukupolvea myöhemmin. Eli meille suunnilleen niin sanottu kahdeksas serkku. Ja ainahan romanttiset tarinat kiehtovat.
*
Mänttäläinen Juhani Mäenpää on puolestaan löytänyt lisätiedon Matti Matinpojan taustaan. Jo Aulis Oja selvitti, että kantaisämme äiti oli talollisen tytär Karkun Sarkolasta. Nykyisin pitäjä kuuluu Sastamalaan. Sarkolan kylä on Kuloveden lahden eteläpohjukassa, nykyisen 12-tien varressa ja linnuntietä vain viitisen kilometriä Tottijärvestä ja parikymmentä kilometriä Aniasta. Matti-pojan pestautuminen Tottijärven kartanoon oli siis hyvin luontevaa.
Oja kuitenkin valitteli, ettei hänen lähteessään -- muuatta tappelua koskeneessa käräjäpöytäkirjassa -- ollut Matin äidin nimeä. Mäenpää on havainnut vuoden 1629 toisesta pöytäkirjasta, että Matin äiti oli ilmeisesti Vappu Eskontytär Kollolan suuresta talosta. Matti olisi tämän lähteen mukaan syntynyt Vapun ensimmäisestä avioliitosta ja perinyt isänsä tämän kuoltua. Käräjille ilmeinen esiäitimme Vappu oli lähtenyt perimään takaisin panttiaan Sarkolan Perttu Tuomaanpojalta. Jos Pertulla oli vaatimuksia Matin edesmenneeseen isään, oikeus kehotti kääntymään Matin puoleen. Toki sukukuvio voi olla mutkikkaampikin -- kuten sanottu, kirkon- tai edes henkikirjoja ei 1620-luvulla vielä ollut.
Tieto sukujuuristamme Karkun Sarkolassa vahvistaa Ojan käsitystä siitä, että Matti Matinpoika oli syntynyt Ylä-Satakunnan eli Pirkanmaan talonpoikaistoon, sen vauraimpaan kerrokseen. Talonpoikaiset juuret olivat tärkeitä Aulis Ojan sukupolven suomenkieliselle sivistyneistölle; Urho Kekkonenkin hankki virkamieskotiinsa talonpoikaiset pirttikalusteet, joita miniä Brita Fagerholm hämmästeli. Matti Kuusi -- aatelisesta Granfeltista suvusta -- taas korosti, miten riikinruotsalaista sukunimeä kantanut P.E. Svinhufvud oli juuriltaan "90-prosenttisesti suomalainen". Sääksmäen Rapolasta hänen sukuverkkonsa ulottuikin säätyläisten ohella moneen Pirkanmaan rustholliin -- myös Anian Heikkilään.
Sukukirjassammekin Oja korostaa, miten Matti Matinpojan miniän Dorotea Pajukannan kotitalo oli ollut hänen suvullaan ainakin vuodesta 1540 eli ensimmäisestä maa- eli veronkantokirjasta alkaen, "joten tätä kautta Sjöstedtien varmat talonpoikaiset sukujuuret ulottuvat keskiaikaan saakka". Kannattaakin korostaa sitä, että lähtökohdiltaan olemme ennen muuta talonpoikaissuku. Siitä kannattaa olla ylpeitä. Pajukannan suku muuten kertoi kiinnostuksesta yhteydenpidosta meihin, siis kaukaisiin sukulaisiinsa.
Ja jos esiäitimme Kristiina oli Walleniuksia, niin tämäkin suku oli noussut säätyläistöön varsin äskettäin. Hänen isänsä oli vain kappalainen, vasta Josef Wallenius nosti suvun Vesilahden pitkäaikaiseksi kirkkoherrasuvuksi. Pitäjän suurimman talonpoikaistalon omistajina Sjöstedteillä oli varmaan jatkuvia suhteita Walleniuksiin. Josefin isoisä Mikael Henrikinpoika saattoi tosin olla Naantalin ja Raision kirkkoherra.
Opintielle lähteneistä Sjöstedteistä puolestaan Alavuden sukuhaaran perustaja Fredrik kohosi Längelmäen kirkkoherraksi 1827 -- siis yli pari vuosisataa Walleniusten jälkeen. Ehkä tässä auttoi puolison löytäminen Lagusten pappissuvusta, jonka yksi haara aateloitiin. Myös Walleniuksen sukuhaaroja nousi aatelissäätyyn nimillä Walleen ja Wallenskjöld. Heistä lähtee tuolloisen uusperhekuvion kautta linkki Aurora Karamziniin, jonka isäpuoli oli senaattori Carl Johan Walleen.
Hyvät kuulijat
Kerron myös uudesta havainnosta Sjöstedtien elämänpiiristä ensi sijassa Anian Heikkilässä, mutta samoja piirteitä oli pari vuosisataa sitten muissakin suvun kantataloissa.
Kuten tiedämme, niin Heikkilä, Ylöjärven Ollila kuin Kangasalan Huikkola olivat ratsutiloja, samaten Kaltsilan Erkkilä sekä sukumme sivuhaaralle kuulunut Tottijärven Sorvan Uotila. Tilat siis ylläpitivät ja varustivat ratsumiehen Turun ja Porin läänin henkirakuunarykmenttiin. Rakuuna sai rusthollista torpan perheensä elättämiseen sekä hevosen varusteineen. Kaikki Vesilahden ratsutilat olivat niin pieniä, että ne saivat osan apu- eli augmenttitilojen veroista. Heikkilän aputila oli Säijässä; sen augmenttimaksusta on kuitti vielä 1850-luvulta.
Maisteri Ritva Puro julkaisi 2012 Vesilahden seudun sukututkimusseuran sarjassa kiintoisan tutkimuksen Turhan sodan sankarit / Vesilahtelaiset Kustaan sodassa. Siinä on uusia tietoja myös Heikkilän rakuunasta.
Suur-Vesilahdella oli kaikkiaan 13 ratsutilaa ja yhtä monta rakuunaa. Jalkaväkeä oli puolestaan Porin rykmentin Vesilahden komppaniassa 55 sotamiestä, joita parin-kolmen talon ruodut ylläpitivät. Esimerkiksi kirkonkylän Kesola ylläpiti Tapolan ja Kilpalan kanssa ruotua numero 76. Vesilahden miehistöltään 128-päiseen komppaniaan kuuluivat myös Suur-Pirkkalan ja Suur-Messukylän ruodut eli taloja Ylöjärvelle ja Teiskoon saakka. Kaksi ruotua piti yhdessä vielä varamiestä, rustholleilla ei reserviä ollut.
Kaikkiaan niin Ruotsin armeija kuin paljolti muukin valtion koneisto pyöri lähes ilman niukkaa rahaa. Upseereilla ja aliupseereilla oli virkatalo siinä kuin papeilla ja kruununvoudeilla, miehistöllä oli torppansa. Käytännössä Suomen 10.000-päinen armeija koostuikin enemmän pienviljelijöistä kuin ammattisotilaista. Vuotuiset lyhyet harjoitukset eivät sotimisen taitoa paljon lisänneet.
1740-luvun eli hattujen hyökkäyssodan jälkeen ruotuväki oli voinut varsin rauhassa viljellä torppiaan ja päällystö puustellejaan. Osa joukoista oli toki pistäytynyt seitsenvuotisessa eli Pommerin sodassa oppimassa perunoiden viljelyä. Kustaa III päätti kuitenkin käyttää hyväkseen tilannetta, kun hänen serkkunsa Katariina Suuri oli kiinni Krimin valloituksessa ja rakastajansa Potemkinin kulissien tarkastamisessa. Lavastamalla viime aikoinakin suosittuun tapaan provokaation Kustaa aloitti 1788 hyökkäyksen kohti Pietaria saadakseen revanssin Venäjästä ja ainakin vahvistaakseen mainettaan.
Vesilahden sotilaat kutsuttiin kesällä 1788 koolle Messukylän kirkonmäelle. Sotamiesten keski-ikä oli 36 vuotta ja rakuunoiden lähes 37 vuotta. Ajan oloissa he olivat siis varsin varttuneita pienviljelijöitä, joista lähes kaikilla oli perhe. Vanhin rakuuna oli 49-vuotias ja 13 rakuunan torppiin jäi 35 alaikäistä lasta. Siis kolme per torppa. Kaksi nuorinta rakuunaa olivat 23-vuotiaita.
Kaarle Sjöstedtin varustama rakuuna Anders tai Antti Högvall -- sotilaillehan annettiin ruotsinkieliset sukunimet -- oli vielä hieman keski-ikää nuorempi eli 29-vuotias. Hän ehti kuitenkin 49-vuotiaana vielä seuraavaankin sotaan, mihin palaan. Pituutta hänellä oli 165,5 cm (tuumat on tässä muunnettu tarkasti) eli jokseenkin ajan keskimitan verran; pisimmät sotamiehet olivat 180-senttisiä. Antti oli avioitunut 1783 Mantereen kylän Kirsti Heikintyttären kanssa. Sodan alkaessa heillä oli kolme lasta, sen kestäessä syntyi kaksi, jotka kuitenkin kuolivat varhain. Myöhemmin syntyi vielä neljä lasta, joten Heikkilän sotilastorpassa oli vilskettä.
Rakuunoiden sota alkoi leppoisasti, sillä ratsuväellä oli Suomen metsissä vähän käyttöä. Lähinnä ratsain voitiin tiedustella ja varmistaa sivustoja. Talven tultua sotilaat ajan tavan mukaisesti kotiutettiin molemmin puolin. Uusi katselmus oli huhtikuussa 1789 ja jo toukokuussa Vesilahden jalkaväki taisteli Savossa Suomenniemellä ja Ristiinassa sekä kuuluisassa Porrassalmen taistelussa 13.6. -- siis eilen 225 vuotta sitten. Näissä taisteluissa kaatui kymmenkunta Vesilahden sotamiestä -- heistä kaksi Aniasta Heikkilän naapurista.
Rakuunat joutuivat sen sijaan outoon tehtävään. Ruotsi oli rakentanut hyvän saaristolaivaston, jonka aluksia voitiin myös soutaa. Laivatyypeillä oli suomenkieliset nimet Hämemaa, Turunmaa, Uusimaa ja Pohjanmaa; samoja nimiä käyttää laivastomme edelleen. Laivojen tukikohta Viapori oli Matti Klingen mukaan ensi sijassa hyökkäyslinnoitus.
Aluksissa oli tykkejäkin, mutta taktiikkana oli soutaa kiinni vihollislaivoihin ja nousta eli entrata niihin ja taistella kansilla jalkaväen tapaan. Merijalkaväkeä ei kuitenkaan ollut, joten Vesilahden rakuunat komennettiin kansille aseineen. Liekö moni heistä aiemmin nähnytkään Pyhäjärveä isompaa vesistöä?
Tehtävä merillä alkoi surkeasti. Kesäkuun lopulla 1789 Kustaa III johti koko laivastonsa hyökkäykseen kohti Viipuria, mutta venäläiset saartoivat heidät Viipurinlahdelle. Seurasi hurja "Viipurinlahden kujajuoksu" ruotsalaisten murtautuessa taistellen ulos ansasta. Peräti seitsemän eli yli puolet Vesilahden rakuunoista joutui tällöin sotavangeiksi eikä yksikään heistä liene palannut kotiinsa.
Anian Heikkilän Antilla oli kuitenkin onnea ja hän lienee osallistunut 9. heinäkuuta myös Ruotsinlahden toiseen, voitokkaaseen meritaisteluun Kotkan edustalla. Sehän on edelleen merivoimiemme vuosipäivä. Kustaa juhli voittoa näyttävästi -- mutta koko sodalla ei saavutettu oikeastaan mitään. Rajat pysyivät ennallaan, mutta joka neljäs Vesilahdelta sotaan lähtenyt oli kaatunut tai kadonnut.
Antti Högvall oli siis selviytynyt sodasta ja jatkoi Heikkilän sotilastorpan haltijana. Ratsuväen hyödyttömyys Suomessa oli kuitenkin myönnetty ja jo 1791 rakuunat jalkautettiin. Heistä tuli nyt kevyttä jalkaväkeä eli jääkäreitä samaan tapaan kuin Savon kuuluisassa jääkäriprikaatissa. Vesilahden rusthollien miehet kuuluivat nyt Porin rykmentin jääkäripataljoonaan. Kevyen jalkaväen arvo oli havaittu Yhdysvaltain vapaussodassa 1776-83, jossa maastoa hyväksi käyttäneet jenkit olivat nujertaneet tahtimarssissa taistelleet Englannin palkkasoturit.
Jääkäri Högvall osallistui edelleen katselmuksiin ja lähti 23. tammikuuta 1808 Tampereelle, kun Suomen joukot koottiin uuteen sotaan, joka oli syttymässä suurpoliittisen pelin seurauksena. Hän oli siis jo 48-vuotias. 15 muutakin Vesilahden soturia oli ollut jo Kustaan sodassa, kuten Runeberg mainitsee
veteraanista. Lapsista Antti nuorempi ei ollut enää alle 15-vuotias, kuten Runebergin sotilaspoika, vaan liittyi 21-vuotiaana joukkoihin. Nuorin poika Kaarle oli sensijaan vasta seitsenvuotias ja varmaan muisti isästä "hattunsa töyhtöineen".
Antti Högvall selviytyi Carl von Döbelnin joukoissa kaikista taisteluista kotimaassa. Mahdollisesti hän osallistui Sjöstedtien sukulaisen, vääpeli Karl Johan Spoofin Porin rykmentistä vääpeli Rothin kanssa kokoamaan sissijoukkoon, joka sekoitti pahanpäiväisesti venäläisten kuvioita. He kauhistelivat "amiraali Spuufin" laivastoa Näsijärvellä. Kenraali Adlercreuzin mukaan ohjesääntö edellytti kuitenkin taistelemista pellolla rumpujen tahdissa ja sissitoiminta lopetettiin. (Heikkilän isännän Kaarle Sjöstedtin ja hänen Fredrik-veljensä äiti oli Maria Kristiina Spoof.)
Sijoittuminen Olkijoen aselevon jälkeen vuodenvaihteessa 1808-09 Tornioon koitui kuitenkin sadoille, jollei tuhansille suomalaissotureille kohtalokkaaksi. Ruotsi sitoutui vetämään joukkonsa Kemijoen taakse; sillalla suomalaiset rykmentit pysähtyivät, katsoivat vielä kerran kohti kotiseutujaan ja marssivat Tornioon. Siellä oli nälkää, mutta ennen muuta kulkutauteja. Heikkilän entinen rakuuna, myöhempi jääkäri Antti Högvall kuoli siellä 22. tammikuuta 1809, vääpeli Spoof oli kuollut samassa paikassa jo 2.12.1808 .
Suomen sodan päätyttyä ruotujoukot lakkautettiin. Upseerit saivat pitää virkatalonsa, mutta miehistö sai selviytyä omin päin. Osa saattoi jatkaa aiemmassa sotilastorpassaan -- ehkä lisätyin päivätöin -- mutta moni joutui ahtaalle. Veteraanien kohtaloon herättiin vasta Vänrikki Stoolin tarinoiden myötä. Monen kohdalla se oli jo myöhäistä.
Jääkäri Antti Högvallin perheestä Antti-poika asettui entisenä sotilaana itselliseksi eli mäkituvassa tai ehkä toisten nurkissa asuvana Vesilahden Pöyhölään. Vielä 1830-luvun rippikirjassa yhtä Heikkilän puolesta tusinasta torpasta eli Grafia, siis Kreivilää, nimitetään entiseksi sotilastorpaksi, mutta sen haltija Aatami Antinpoika ei ole syntymäajan perusteella Antti-rakuunan saman niminen poika. Heikkilän rakuuna-jääkärin torpan ja perheen kohtaloa kannattaisi tutkia lisää.
Sittemmin sotilastorppa näyttää kadonneen Heikkilästä, muutoin niitä oli edelleen monta. Joissakin oli omia renkejä ja piikoja, joten ne kuuluivat samaan maaseudun hierarkian keskikerrokseen kuin "kahden hevosen Koskela" Linnan Pohjantähdessä, kuten torpparin poika, professori Viljo Rasila on luonnehtinut.
Maaseudun köyhälistöä olivat Heikkilässäkin kymmenkunta renkiä ja piikaa sekä pohjimmaisena itselliset eli loiset, jotka siis asuivat toisten nurkissa tai kenties mäkituvassa talon maalla tehden tilapäistöitä ja viljellen ehkä perunamaata. Kun palkollisilla ja itsellisilläkin oli usein perhe, rusthollin piirissä asui kaikkiaan kymmeniä ihmisiä. Ero on valtava nykyiseen perheviljelmään, jota tuottajaperhe hoitaa yksin -- mutta tehokkailla koneilla. Äskettäin verkkoon siirretyt rippikirjat antavat tästä havainnollisen kuvan, jos ei pelästy käsialaa ja lyhentein ryyditettyä entisajan ruotsin kieltä. (Ne löytyvät osoitteesta http://www.digiarkisto.org/sshy/kirjat/kirkonkirjat/arkisto/paikkakunnittain.htm).
