Sivustoon on linkitetty
Adobe pdf-tiedostoja.
Päivitä tarvittaessa
reader-ohjelmasi:
Adobe Acrobat Reader
Sukuyhdistys
Sukukokoukset
Helsinki 13.9.2008
Juhlapuhe
Jyrki Vesikansa
Sjöstedt-sukukokous
13.9.2008 Munkkiniemen Pensionaatissa
Sjöstedtit 1918 - rintaman kahta puolta ja niiden välissä
Hyvät sukulaiset
On kulunut tasan sata vuotta siitä, kun postivirkailija Emmi Sjöstedt julkaisi ensimmäisen luettelon sukumme jäsenistä. Tasan 80 vuotta sitten pidettiin sukuyhdistyksen virallinen perustamiskokous Akaan Rätössä; sitä oli pohjustettu vuotta aiemmin Jyväskylässä. Ja tasan 380 vuotta sitten hankki Matti Matinpoika Heikkilän talon silloisen Vesilahden Anian kylästä.
Sukumme yhteistoiminta painottui alkuvaiheessa juuriemme kaivamiseen. Sittemmin olemme selvitelleet, mitä Sjöstedteistä on tullut. Tutkittu suku tarjoaa erinomaisen aineiston muodikkaalle mikrohistorian tutkimukselle.
Nyt olemme valinneet teemaksi sukumme roolin vuosina 1917-18. Moniniminen tapahtumasarja on epäilemättä ollut keskeinen sen kokeneille Sjöstedteille ja jälkipolvillekin. Aihe on kuitenkin ollut niin arka, ettei sitä ole suvun julkaisuissa tai sukukokousten esitelmissä juuri sivuttu. Serkkuni Leena Huima kertoi Rätössä 1968 Hjalmar Sjöstedtin runoista myös keväällä 1918 ja vuoden 1951 sukukirjan elämäkerroissa on muutama maininta ajan tapahtumista -- siinä tietääkseni kaikki.
Sukuyhdistys on aina pysytellyt erossa poliittisista kiistoista ja tekee niin toivottavasti vastakin. Sukumme on ollut aatteellisesti kirjava -- IKL:n johtohahmoista kommunisteihin. Poliitikkoja on meistä noussut lähes kaikkiin puolueisiin. Silti olemme aina tulleet toimeen keskenämme -- kiivailematta ja toisten vakaumusta arvostaen.
Kysyin kuitenkin sukuneuvostolta, voisiko vuotta 1918 suvun vaiheissa jo käsitellä. Yksimielisesti katsottiin, että aika on kypsä. Haavat on sitä paitsi parempi hoitaa kuin jättää märkimään. Yritän olla objektiivinen. Tätä saattaa helpottaa se, että yhä useamman suomalaisen lailla jo lähipiirissäni on sekä valkoista että punaista väriä -- Sjöstedtien ohella niin äitini kuin puolisoni puolelta. Isoenoni oli peräti punaisen Tampereen kakkosmies ja sittemmin SKDL:n pitkäaikainen puheenjohtaja. Äidinisäni taas jäi Neuvosto-Venäjälle 1918, tosin Viron puolelta. Viimeinen kirje on kohtalokkaalta vuodelta 1937.
*
Mutta asiaan.
Hämeen värit ovat punainen sekä valkoinen. Vuoden 1918 rintamalinja halkoi maakunnan -- ja henkisesti sen asukkaat. Myös Sjöstedtit jakaantuivat punaisiin ja valkoisiin. Jako ei ollut kuitenkaan niin jyrkkä kuin joskus luullaan. Varsin moni yritti pysytellä kahtiajaon ulkopuolella. Kuvaava on tarina siitä, miten joltakulta suomalaiselta kysyttiin - painamalla kiväärin piippu selkään - "oletko punainen vai valkoinen?". Vastaus kuului: "Riippuu siitä, kuka kysyy".
Myös Sjöstedteissä oli monenlaista asennoitumista. Tiedot ovat tosin vielä puutteellisia. Kävin läpi vuoden 1951 sukukirjan kaikki elämäkerrat ja löysin joitakin mainintoja osallistumisesta sotaan valkoisten puolella -- tosin lähinnä mainintoina Vapaussodan muistomitalista. Sen sijaan en löytänyt yhtäkään viittausta punakaartiin kuulumiseen. Kuitenkin heitäkin on varmasti ollut suvussa. Asia on siis ollut sukukirjaa tehtäessä 1940-luvun lopulla sitten yhä herkkä.
Useimmat kenttäkelpoiset Sjöstedtit eivät näy tosin kuuluneen 1918 kumpaankaan vajaan sadan tuhannen suomalaisen amatööriarmeijaan. Tämä ei kerro välttämättä sukumme erityisestä sopuisuudesta. Useimmat Sjöstedtit vain sattuivat tammikuussa 1918 asumaan punaisten haltuun joutuneessa Suomessa eivätkä halunneet ainakaan liittyä punakaartiin. Muutama joutui punaisen terrorin uhriksi, moni lähti valkoisten voiton jälkeen mukaan suojeluskuntaan. Valkoiseen armeijaan liittyi tai liitettiin kutsunnoissa ennen muuta suvun eteläpohjalaisen haaran jäseniä -- hehän asuivat valkoisessa Suomessa.
*
Vaikka suomalaiset eivät jakaantuneet jyrkästi kahtia, yhteiskunnallinen tausta määräsi pitkälle sen, kallistuttinko punaisiin vai valkoisiin. Sjöstedtien asennoituminen liittyi siis suvun sosiaalisen rakenteen kehitykseen.
Kuten kaikki tiedämme, Sjöstedtit olivat aluksi talonpoikaiston ylintä kerrosta. Tilojen jakaminen oli kuitenkin tiukasti rajoitettua, joten talo siirtyi kokonaisena yhdelle lapselle, usein vanhimmalle pojalle. Pari sataa vuotta sitten kantatalojen isännät pystyivät ostamaan omia tiloja myös muille pojilleen; näin syntyivät mm. Ylöjärven ja Kangasalan sukuhaarat. Moni Sjöstedt hankkiutui myös kotivävyksi taloihin, joissa ei ollut poikaa omasta takaa; näin syntyi mm. Kaltsilan haara. 1700-luvun loppupuolella Anian Heikkilän poikia lähti opin tielle perustaen Turun, Tampereen ja Alavuden sukuhaarat, joihin kuului aluksi menestyviä virkamiehiä ja yrittäjiä.
Osa Sjöstedteistä joutui kuitenkin -- kuten sanotaan -- alenevaan säätykiertoon. Rusthollin kasvateista tuli muutamassa sukupolvessa pienten talojen isäntiä ja emäntiä, sitten torppareita ja mökkiläisiä, lopulta ehkä omaa asuntoa vailla olleita itsellisiä eli loisia. Toiset siirtyivät tehtaisiin tai kaupunkien muihin työläisammatteihin. Suvun punakaartilaiset löytyivät näiltä suunnilta. Tosin alenevasta säätykierrosta päästiin usein uudelleen sosiaaliseen nousuun teollistumisen ja koulutuksen kautta. Tämä näkyi jo 1918 siinä, että Sjöstedtien serkukset ja jopa sisarukset saattoivat olla kansallisessa murhenäytelmässä eri puolilla.
Kokonaiskuvaus Sjöstedteistä 1918 olisi kiinnostava mikrohistoriallisen tutkimuksen aihe. Lähtökohdaksi kerron muutamia esimerkkejä lähinnä vuoden 1951 sukukirjan tietojen pohjalla.
*
Sota ei alkanut Pentinkulmalta, vaikka Oskar Sjöstedt olikin toiminut runsaat sata vuotta sitten Urjalan kunnallislautakunnan eli kunnanhallituksen puheenjohtajana. Hänet voi siis kuvitella roolihahmoksi Pohjantähti-elokuvan kohtauksessa, jossa kunnanisät pohtivat tilannetta muistaakseni suurlakon 1905 aikaan.
Kumous puhkesi Pietarissa ja kapina Suomessa aloitettiin Helsingissä. Ylätason ratkaisuihin eduskunnassa osallistui kaksi Sjöstedtien serkusta, suomettarelainen Oskar Anselm Sjöstedt-Jussila sekä nuorsuomalainen Kustaa Eemil Linna. He olivat siis päättämässä mm. Suomen itsenäisyysjulistuksesta 6. joulukuuta 1917. Molemmat vilahtivat myös porvarillisten puolueiden valtuuskunnassa, jossa asioita pohjustettiin -- molemmat tosin vasta sodan jälkeen.
Tuore lähdejulkaisu Itsenäisyyden muotoilijat kertoo, että alastarolainen maanviljelijä Sjöstedt-Jussila oli riviedustaja, jonka ainoa repliikki valtuuskunnassa korosti asevelvollisuuslain nopeaa säätämistä 1918. Eli valkoisen Suomen puolustamista. Linna oli sen sijaan tärkeä vaikuttaja -- myöhemmin kaksinkertainen ministerikin. Hän ajoi kansalaissodan jälkeen sovinnollista politiikkaa toivoen 1919 jopa sosiaalidemokraattien ottamista mukaan puolueiden valtuuskuntaan.
*
Ylipäänsä Sjöstedtit eivät silti johtaneet 1917-18 suuria tapahtumia, vaan yrittivät sopeutua niihin. Suvun punaisen sivustan ratkaisuja voi tutkia etenkin Kasper Sjöstedtin sukuhaarassa. Tapahtumissa voi nähdä yhtymäkohtia jopa F.E. Sillanpään teoksiin.
Kasper oli Ylöjärven Ollilan rusthollin isäntäparin Joosef ja Fredrika Sjöstedtin 16 lapsesta järjestyksessä 12.; toisesta avioliitostaan Joosef sai lisäksi viisi lasta. Tusina näistä 21:stä kuoli nuorina, mutta vaikea oli jäljelle jääneillekään hankkia leipäpuuta. Useimmat päätyivät silti isojen talojen isänniksi ja emänniksi, kaksi nuorinta teollisuusyhteiskunnan keskiportaille. Kasper (1836-1900) sen sijaan putosi sääty-yhteiskunnan portaikossa ruotusotamieheksi, muonamieheksi, torppariksi ja lopulta itselliseksi. Hän vietti värikästä elämää. Jouko Vesikansan mukaan Kasper huudahti jo portilla "Nyt saa tulla koko Sööstetin suku aina sylikummeja myöten" palattuaan Tampereelta pää täynnä, mutta kukkaro tyhjänä. Toisen kerran hän oli vetänyt itse rattaat Tampereelta Ylöjärvelle ryypättyään kauppamatkalla niin myllysäkit kuin hevosensa.
Kasperin lasten lähtökohdat elämälle olivat siis heikommat kuin isällä oli ollut; äiti Ester Karoliina oli torpparin tytär. Tusinasta lapsesta kahdeksan kuoli pieninä, mutta Kaarle eteni voudiksi ja Aleksi kirvesmieheksi. Mimmi-tyttärestä tuli sahatyömies Anttoni Siltasen puoliso; heidän pojanpoikansa nähdään edelleen Suomi-filmeissä nimellä Erkki Viljos.
*
Kasperin lastenlapset näyttävät suhtautuneen vaihtelevasti vuoden 1918 asetelmaan. Tähän kokoukseen osallistuva Kari Kuulas kertoi, että hänen isoisänsä Kalle Kuulas -- Kasperin pojanpoika -- oli Porvoon punakaartin päällikkö; hän työskenteli tuolloin kaupungissa valajana. Porvoon punakaarti taisteli Lempäälän rintaman vasemmalla sivustalla, jolloin se valtasi Vesilahden kirkonkylän -- eli liikkui Anneli Kesolan kotitalon tienoilla.
Perimätiedon mukaan Kalle Kuulas -- tuolloin vielä sukunimeltään Sjöstedt -- olisi joutunut vankileirille ja tuomittu kuolemaan, mutta jäänyt sairauden takia ampumatta. Nämä ovat uskottavia tietoja, jotka voisi varmistaa penkomalla Kansallisarkistossa mm. valtiorikosoikeudenkäyntien papereita. Kuitenkin perhetraditio on jo itsessään merkittävä. Usein se jyrää dokumentoidun totuudenkin.
Kalle Kuulas ei kuitenkaan halunnut kertoa näitä tietoja 1940-luvulla sukukirjaan. Sen sijaan hän mainitsi talvi- ja jatkosodan ajalta vapaudenmitalinsa ja muut kunniamerkkinsä. Ehkä ylityönjohtajaksi edennyt mies kuului niihin moniin punakaartilaisiin, jotka lähtivät puolustamaan isänmaata 1939 -- hän jo ikämiehenä sotateollisuuden avaintehtävissä? Pojista Esko kaatui Syvärillä 1941 ja Harry Kuulas taisteli luutnanttina -- molemmat kunniamerkein dekoroituina.
Kalle Kuulaan sisarista Katri näyttää olleen vahvasti punainen. Hän muutti 1920-luvun lopulla poikansa Urho Kustaan kanssa Neuvostoliittoon, jonne jäljet katoavat. Niin kävi monelle muullekin suomalaiselle 1930-luvulla.
Myös Kalle Kuulaan veli, isoisänsä kaima Kasper Sjöstedt on saattanut kuulua punakaartiin. Ainakin hän katosi 16-vuotiaana keravalaisena liikeapulaisena 1918. Edes valtioneuvoston laaja Sotasurmatiedosto ei kerro tarkempia tietoja. Porvoon ja Keravan välillä oli alkutalvesta 1918 melkoisia taisteluita ennen punaisen vallan väliaikaista vakiintumista.
*
Ylöjärven sukuhaaraan kuuluvat myös Kasper Sjöstedtin sisaren Johanna Karoliina Keski-Koiviston ja veljen Heikki Sjöstedtin jälkeläiset Kurikassa ja muualla Etelä-Pohjanmaalla. Sieltä lähdettiin Mannerheimin joukkoihin ensin vapaaehtoisesti ja sitten kutsuttuina. Sotaan osallistui mm. käsityönopettaja
Jaakko Järvinen. Olisivatko pikkuserkukset jopa tähdänneet toisiaan kiväärin hahlon läpi sukuhautojen äärellä Vesilahdella? Molempien jälkeläisiä on tässä salissa.
Valkoisissa joukoissa olivat myös Kalle Kuulaan kahden pikkuserkun puolisot, Viktor Spjut ja Edvard Blomberg. Heistä jälkimmäinen sai kahden vapaudenmitalin ohella kuuluisan Ruotsalaisen prikaatin muistomitalin. Prikaatihan kärsi suuria tappioita Kalevankankaalla, jolloin muun muassa tulevan pääministeri setä Olof Palme kaatui.
Pohjanmaan Sjöstedteissä oli kuitenkin myös punaisia. Matti Sjöstedt-Anian Yhdysvalloissa 1903 syntynyt tytär Saima Albertiina Järvi -- tai Jarvi -- jopa muutti 1931 Kanadasta Neuvostoliittoon, mutta pääsi palaamaan jo 1934. Hänellä oli siis onnea enemmän kuin jo mainitulla pikkuserkullaan Katri Järvisellä.
*
Järkyttävästi eri lailla kuin punaiset Sjöstedtit koki vuoden 1918 esimerkiksi Turtolan haaraan kuulunut Salon perhe. Mullin rusthollari Kalle Salo oli Vesilahden johtavia kunnallismiehiä ja maltillisen poliitikon Kustaa Eemil Linnan setä. Kaksi hänen pojistaan joutui punaisen terrorin uhriksi kapinan loppuvaiheessa, jolloin kurittomat ainekset yltyivät veritekoihin -- ruokkien näin valkoista kostoa. Kaikkea tätä kuvataan toki Pohjantähti-elokuvassakin.
Pojista vanhempi, isänsä kaima Kalle August Salo (1879-1918) murhattiin Vesilahdella 18.4.1918. Hän oli tällöin 39-vuotias Mullin ja Laitilan isäntä sekä mm. köyhäinhoidon piirimies. Jostain syystä hänen nimensä puuttuu sotasurmatiedostosta. Mullin talossa työskennellyt 27-vuotias veli Paavo Salo murhattiin puolestaan Riihimäellä 22.4.1918. En ole ehtinyt selvittää, olivatko vetäytyvät punaiset ottaneet hänet vangiksi. Kahden pojan murhan jälkeen Mullin talo siirtyi veljeksistä Sulo Salolle. Nuorin veli, toimittaja Eino Salo, osallistui koviin taisteluihin Lempäälän rintamalla ja johti sitten Vesilahden Ylämäen suojeluskuntaa. Hänkin oli edistysmielinen vaikuttaja. Salon tytärten jälkeläisiä ovat tässä kokouksessa mm. Tyrvään Stormit.
*
Sodan loppuvaiheen punaisen terrorin uhreja oli myös Urjalan Pusan nuori isäntä Eino Sjöstedt. Hän oli saanut rusthollin haltuunsa 24-vuotiaana 1916, mutta murhattiin Kylmäkoskella 14.4.1918. Häneen katkesi kotivävyn asemasta alkanut Sjöstedtien lyhyt isännyyskausi Tanhuanpää-Pusan rusthollissa.
Punaiset vetäytyivät tuolloin Lounais-Suomesta kohti Lahtea sekä Venäjää valtavana, murheellisena kulkueena, jossa rattailla keikkui naisia, lapsia ja ompelukoneita. Mieliä painoi tietoisuus tappiosta ja tulevista rangaistuksista. Uhma siivitti punaiset lyömään Tuuloksessa maailmansodan kokeneen saksalaisen rykmentin -- mutta kymmeniä siviilejä murhattiin reitin varrella. Punaisten johto teloitutti pahimman oman joukkion, mutta valkoinen kosto tuli olemaan moninkertainen.
*
Myös traagisen vetäytymisen päätösvaihe liittyy Sjöstedteihin. Lahteen Fellmanin pellolle koottiin kymmeniä tuhansia antautuneita punaisia avotaivaan alle. Lahden kartanoa hallinnut Arthur Fellman oli kuollut jo 28.7.1917 eli ennen vankileirivaihetta, mutta hänen puolisonsa Julia, syntyjään Sjöstedt, eli vuoteen 1940 saakka. Kartano myytiin kuitenkin jo 1918 Lahden kaupungille.
Fellmanit kuuluvat Turun sukuhaaraan, joka oli omaksunut pääosin ruotsin kielen. Virkamieshaaran jäsenet liittyivät ymmärrettävästi valkoisiin. Myöhempi toimittaja Carolus Sjöstedt osallistui jo 14-vuotiaana taisteluihin -- hänen silmissään tietenkin vapaussotaan -- Länsi-Uudellamaalla. Hänen isänsä Albert Sjöstedt oli Tenholan nimismiehenä varmaan keskeisiä henkilöitä seudun kohutuissa tapahtumissa. Tätä voisi tutkia.
Vaasan kaupunginvouti Johannes Malmberg taas sai 49-vuotiaana sekä vapaussodan muistomitalin että reservin vänrikin arvon. Toisessa virkamiesryhmässä eli Alavuden haarassa taas Martta Mennanderin s. Spoof puoliso Rolf haavoittui 1918 vaikeasti ja johti vapaussodan invalidien hoitokotia Kyyhkylää vuodesta 1927. Tampereen sukuhaaraan kuului puolestaan Sjöstedtien ainoa jääkäri Arvo Schrey. Toimittuaan mm. Tampellan konttoristina hän liittyi 1915 jääkäripataljoonaan nousten Gruppenführeriksi. Suomeen hän palasi pääjoukon mukana luutnanttina 25. helmikuuta 1918 ja johti joukkuettaan 2. Jääkärirykmentissä Kalevankankaalla, jossa kaatui "verisenä kiirastorstaina" 28. maaliskuuta. Väärien tietojen takia rykmentti marssi avomaastossa suoraan punaisten kuularuiskujen tuleen. Punainen Tampere kesti vielä viikon verran.
Moni muukin nuori jääkäriupseeri kaatui Tampereella johtaessaan esimerkillään vain muutaman viikon koulutuksen saaneita joukkojaan. Schrey dekoroitiin 4. luokan vapaudenristillä.
Eräänlainen jääkäri oli myös Anian haaran Väinö Mikkola, joka liittyi 1914 Venäjän armeijaan. Näin haluttiin osoittaa uskollisuutta keisarille -- ja toivoa tämän helpottavan Suomen asemaa. Mikkola pärjäsi itärintamalla reservin upseerina ja liittyi talvella 1918 luutnanttina Suomen armeijaan. Hän jatkoi vakinaisessa palveluksessa, mutta siirtyi jo 1928 puolisonsa ja pikkuserkkunsa, O.A. Sjöstedt-Jussilan Esteri-tyttären kanssa viljelemään maata Alastarolla. "Ryssänupseereita" vieroksuttiin 1920-luvulla -- lukuun ottamatta Mannerheimiä ja Nenosta. Viime sodissa Mikkola nousi kuitenkin everstiksi.
*
Kangasalan sukuhaaran kohtaloista 1918 kertoo Eero Järvenpään julkaisema Suoraman työväenyhdistyksen historiikki. Yhdistyksessä on vaikuttanut monia Sjöstedtejä -- ja vaikuttaa yhä.
Yhdistyksen huvitoimikuntaan 1918 kuulunut 21-vuotias Johan Edvard Järvenpää osallistui kapinassa ilmeisesti vain vartiotehtäviin Tampereella ja livahti ajoissa kotinurkilleen, mutta sai neljän vuoden ehdollisen vankeustuomion. Se ei estänyt häntä saamasta talvisodan muistomitalia.
Hyvät sukulaiset
Saaneen vielä lainata suvun ensimmäisen varaesimiehen, isoisäni Hjalmar Sjöstedtin runoja vuodelta 1918. Serkkunsa Kustaa Eemil Linnan lailla hän oli innokas nuorsuomalainen -- paljossa jopa romanttinen idealisti. Venäjän vallankumous 1917 herätti hänessä suuria tunteita -- ja veljessotaan ajautuminen kauhua.
"Venäjän vallankumouksen viikolla" -- siis maaliskuussa 1917 -- Hjalmar Sjöstedt kirjoitti näin toiveikkaasti:
Oi, koskahan Suomelle koittaa
kevät uus, jota ootellaan?
Koskahan oikeus voittaa,
saa kansamme kahleistaan?
--
Idän rannalla usvaisella
näen huurut jo harvenneen.
Näen taivaalla tummuneella
kuni keväisen kajasteen.
Talvella 1918 Tampereella tunnelma oli toinen. Perhe asui silloin nykyisellä Tuomiokirkkokadulla. Hjalmar johti Aatra-yhtiön sivukonttoria Hämeenkadulla ja sai Suomen Punaisen Kaartin Pohjoisen rintaman yleisesikunnan kansliasta luvan liikkua kotinsa, työpaikkansa ja tullikamarin välillä. Saattajina oli kaksi aseistettua punakaartilaista. Kotona oli neljä lasta, heistä isäni alle vuoden ikäinen.
Näin Sjöstedt eli kirjailija Jalmari Järviö murehti runossa "Kapinakuukausina":
Konsa päiväks vaihtuu yö,
vapauden hetki lyö?
Poistuu "Kansanvallan" kauhut,
seestyy murhapolttoin sauhut?
- Ja kansa kiittäin kumartaa
sodan, rauhan Jumalaa?
Tampereen valkoiset odottivat kuitenkin jo tilanteen muuttumista. Runon sanoin:
Tarttui halpaan kädet, vankat,
Pohjan poikain joukot sankat
vannoi valan: Isänmaa,
surmaan sortua et saa!
Tampereen valloitusta Hjalmarin perhe seurasi läheltä -- en tosin tiedä, suojautuivatko he kellariin vai läheiseen Johanneksen eli Tuomiokirkkoon, jonne ahtautui satoja tamperelaisia. Tällaisia olivat tunnelmat:
Tuliroihut riehuu,
siniliekit lieskuu:
Kaupungin täyttää savu ja sumu,
hurjien "hunnien" huuto ja humu!
Kuularuiskut ryskää;
jylisee ja jyskää,
kun haupitsit sylkee suustansa surmaa:
Kuolemaa, kostoa, tuhoo ja turmaa.
Kankahalla kaikuu,
sotahuudot raikuu:
Kuuluu jo ootettu kavion kapse:
Valkoisten urhojen rehosen rapse.
"Tampereen valloittajille" Hjalmar Sjöstedt omisti 14.4. komean ylistyksen. Kaupungin valtauspäivinä hän kirjoitti myös jääkäreille omistetun pitkän runon Sotahuuto, joka päättyi ennustukseen:
Meillä edessä on suuri ja raskas työ,
vaan jos sillä on siunaus Herran:
vielä lapsemme "selvää" leipää syö,
kodit tuhasta nousevat kerran.
- Verihaavat ei vaan
hevin arpehen saa.
- Sukupolvesta toiseen ne ammottaa.
Valitettavasti Hjalmar Sjöstedtin runon viimeiset rivit pitävät osittain vieläkin paikkansa. Runoilija itse tiesi kyllä paikkansa. Hän lähti 44-vuotiaana rivimiehenä Tampereen suojeluskuntaan. Puoliso Ester Sjöstedt liittyi taas lottiin.
Lopuksi, hyvät sukulaiset
Sjöstedtit kokivat siis hyvin vaihtelevasti vuosien 1917-18 myrskyt. Tässä on ehkä korostunut valkoinen näkökulma. Olisi kiintoisa saada lisää tietoja etenkin enemmän tai vähemmän punertavien Sjöstedtien vaiheista tuolloin. Sukuyhdistys julkaisee mielellään kuvauksia tästä ja muistakin aihepiireistä verkkosivuillaan ja mahdollisuuksien mukaan painettunakin. Lähettäkää siis tekstejä ja aineistoa. Historialliset dokumentit voidaan tallentaa myöhemmin Hämeen maakunta-arkistoon.
Lisätietoja:
Tampereen sukuhaara
Margit Ingeliuksen pso Paul I. 95-, Mm 18, ins.majuri.
Turtosista Toivo T. (1898-39) oli VR:n konttoristi ja Mm. 18.
Eliel Länsikoski (1878-), Lyydia Loutun pso, konduktööri, Mm.18, VR 4. Kuului 1897-1902 S. Rakuunarykmentin ja 1918-32 Treen sk:n soittokuntaan, musiikkivääpeli. Soittiko valtausparaatissa?
Mäkiset
Kaarlo Mäkinen (1891-) opettaja Lammilla, Mm. 18, Vm 2.
Sireliukset
Ester S:n pso Ville Vuoksinen ekonomi ym. Mm. 18.
Penttilät
Einar Penttilä (1891-), mv, Mm 18.
AKSELI S:N HAARA
Kaarlo I. Jaakkola (1884-) kutsuntalakoissa 02-04, VR 4, eläinlääk.kapt.
Kalle Moisio (1893) Mm 18, kersantti. (Metsämaa)
YLÖJÄRVEN HAARA
Sofia Anderssonin s. Keski-Koiviston lapset 1918:
- Lina Blomberg pso Edvard Blomberg (1890-) Vaasan sk:n kompp.pääll. 1918-23, Sv. Brigadens Mm. (!) Vm 1 ja 2. Kuulakset noin pson pikkuserkkuja. Tre.
- Linan sisaren Tyran pso, pastori Viktor Einar Spjut Mm 18, muutti Ruotsiin viim. 20-l.
- poika Tor-Erik Andersson (1897-) VR:llä, Mm 18, Vm 2.
Kölhit: Lauri K. 1895-, opettaja 23, Mm 18, Vm 2. (Jarmo K:n isä). -- Myös dipl.ins. Paavo Ahomaa osallistui Mm 18.
