Sivustoon on linkitetty
Adobe pdf-tiedostoja.
Päivitä tarvittaessa
reader-ohjelmasi:
Adobe Acrobat Reader
Sukuyhdistys
Sukukokoukset
Vihti 13.-14.9.2005
Juhlapuhe
Jyrki Vesikansa
Sjöstedt-suvun kokous
Vihdissä 13.-14.8.2005
Esitelmä 14.8.
Sjöstedtien säätykierrosta ja suomenruotsalaisuudesta
Olemme Vihdissä, suvun virkamieshaaran todellisessa keskuksessa. Täällä ovat sen haudat ja monet seudun historiaan kuuluvat nimet (Prinz jne.) liittyvät sukuumme, vaikkei Vihtiä ole useinkaan nähty yhdeksi Sjöstedtien kanta-alueista. Kuitenkin Turun sukuhaaraa voisi ainakin yhtä hyvin kutsua Vihdin sukuhaaraksi.
Turun sukuhaara muuttui alkuvaiheessaan ruotsinkieliseksi ja on sitä suurelta osin edelleen. Ajankohtaiseksi kysymyksen suomenruotsalaisuudesta tekee taannoinen Ida Asplund-keskustelu. Tämä nuori pohjalainen, Ruotsissa asuva aktivisti edellytti mm. Helsingin Sanomain huomiota herättäneessä haastattelussa, että suomenruotsalaisella oltava oikea tausta, jollei peräti tietty geenistö. Suomenruotsalaiseksi ei ainakaan voinut noin vain ryhtyä omaksumalla ao. kielen ja kulttuurin.
Teesi herätti jyrkkiä vastalauseita. Siinä nähtiin jopa rasismia ja yhteyksiä vaikkapa Adolf Hitlerin juutalaisvainoihin ja Etelä-Afrikan apairtheidiin. Molemmissa vastenmielisissä ilmiössä oli tarkat säännöt siitä, miten rotuun kuuluminen määräytyi. Oli esim. puolikas- ja neljännesjuutalaisia tai vastaavasti mustia ja "värillisiä", kunnes "väärän" verenperinnön katsottiin laimentuneen riittävästi. Kuinka paljon aitoa viikinkiverta siis piti olla kelvatakseen Asplundille suomenruotsalaiseksi?
Sjöstedtiä keskustelu nauratti. Kelpaavatko vesilahtelaisen talonpojan jälkeläiset siis oikeiksi suomenruotsalaisiksi? Ainakin meissä on ollut ja on edelleen tunnettuja, aiemmin kai kieliasioissa tiukkojakin suomenruotsalaisia. Toki myös moni meihin kuulumaton suomenruotsalainen huomautti suomenkielisistä juuristaan.
Kiista kannattaa kuitenkin ottaa kulttuurihistoriallisesti. Sjöstedtien elämänvaiheet tarjoavat hyvän mikrohistoriallisen esimerkin säätykierrosta sekä ihmisten vaihtoehdoista agraarissa sääty-yhteiskunnassa ja sen jälkeenkin. Tähän liittyy läheisesti kielikysymys. Joudun ottamaan teemaan vauhtia melko pitkältä entisajan talonpoikaisesta elämänmenosta.
Tytärten vaihtoehdot
Talonpojan lasten vaihtoehdot elämässä jakaantuivat ensinnä sukupuolen mukaan.
Tyttärillä oli tasan kaksi vaihtoehtoa: mahdollisimman hyvä avioliitto eli naimakauppa -- tai jääminen kotitaloon vanhaksipiiaksi uuden emännän käskettäväksi. Ehkä joskus saattoi myös avautua emäntäpiian tai taloudenhoitajan asema pappilassa, puustellissa tai kerrassaan aateliskartanossa. Itsenäisiä naisten ammatteja ei sen sijaan ollut. Katolisena aikana oli voinut mennä nunnaksi.
Tytär saattoi päätyä jopa oman synnyintalonsa emännäksi, jos kotitaloon ei jäänyt aikuista poikaa isännäksi. Tällöin tytär otti kotivävyn, joka omaksui talon nimen. Tämä ei ollut harvinaista, sillä taudit ja tapaturmat kaatoivat paljon poikia ja tyttöjäkin. Sjöstedtien kantataloissa mm. Ylöjärven Ollilaan, Kangasalan Huikkolaan ja Punkalaitumen Penttilään tuli 1800-luvulla kotivävy Sjöstedt-tyttären jäädessä emännäksi. He olivat ilmeisen topakoita naisia ja elivät usein puolisoitaan kauemmin. Mariaana Penttilä saatteli hautaan kaksikin puolisoaan. Palaan kotivävyihin vielä poikien osalta.
Useimmiten avioliitto merkitsi tyttärelle kuitenkin muuttamista toiseen taloon, ensin yleensä nuoreksi emännäksi anopin valvottavaksi. Jo kansanlaulut osoittavat, että rakkauttakin tunnettiin nuorten ja puolisoiden kesken. Ensi sijassa avioliitot olivat silti käytännöllisiä ja jopa taloudellisia järjestelyjä eli sananmukaisesti naimakauppoja. Viehätysvoiman ohella päätöksiin vaikuttivat myötäjäiset. Komeakaan renki ei voinut juuri saada puolisokseen rusthollin tytärtä.
Enimmäkseen Anian Heikkilän ja muidenkin kantatalojemme tyttäristä tulikin vastaavien suurten talojen emäntiä -- Messukylän Turtolaan, Punkalaitumen Penttilään, Kurikan Keski-Koivistoon, Oriveden Hörtsänään jne. Heikkilän emännät olivat 1700-luvulla järjestään säätyläistaustaisia, mutta rusthollin omat tyttäret eivät nousseet avioliitoilla säätykierrossa sentään ylöspäin. Se oli ylipäänsä harvinaista. Säätykierrossa alaspäin liu´uttiin sen sijaan usein. Niinpä pappiloissa oli usein paljon lapsia, jolloin monen tyttären oli tyydyttävä ison talon emännän rooliin vaikkapa Heikkilässä. Varallisuusero ei tällöin ollut useinkaan suuri.
Vaikkei varhaisten Sjöstedtien tyttäristä siis tullut säätyläisten puolisoita, heillä oli hyvä naimaonni, jos moista uskaltaa sanoa ilman, että tasa-arvovaltuutettu tai Naisasialiitto Unioni käy kimppuun. Kotitaloon jääneitä vanhojapiikoja en ensimmäisistä sukupolvistamme löydä. Säädynmukaisista puolisoista ja emännistä oli tosin hyvä kysyntä, sillä jatkuvat synnytykset kaatoivat ajan oloissa äitejä ennenaikaiseen hautaan. Toistakymmentä synnytystä ei ollut suvussamme harvinaista. Ennätys taisi olla Ylöjärven sukuhaaran kantaisällä Joosef Sjöstedtillä -- 21 lasta kahdesta avioliitosta. Heistä tosin yli puolet kuoli ihan pieninä. Sekään ei ollut harvinainen suhdeluku edes yläluokan perheissä 1800-luvun lopulle eli lääketieteen vallankumoukseen saakka.
Vaimon kuoltua -- usein lapsivuoteeseen -- mies etsi yleensä uuden puolison, sillä miten tuon ajan isäntä olisi yksin selvinnyt lapsikatraan hoidosta ja muistakaan emännän tehtävistä, vaikka piikoja olikin? Uusi puoliso oli Sjöstedteilläkin toisinaan jopa edellisen sisar.
Vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla talonpoikaistalojen tyttärille avautui uusia elämänuria, kun seminaareissa ryhdyttiin kouluttamaan naisopettajia ja muitakin kouluteitä raivattiin -- lopulta yliopistoon saakka, aluksi tosin "erivapaudella sukupuolestaan". Postineideiksi, rautateille ja sairaanhoitajattariksi otettiin kylläkin aluksi lähinnä säätyläisten tyttäriä.
Toisaalta Finlaysonin ja muut nousevat tehtaat alkoivat palkata naisia. Rusthollien kasvatteja ei tehtaisiin juuri siirtynyt, mutta mökintyttärillä meluisa kutomasali paransi elämänlaatua navettapiian tai mäkituvan emännän rooliin verrattuna. Ns. alenevassa säätykierrossa moni Sjöstedt meni kylläkin tehdastyöhön. Forssa-yhtiön konttoristina toiminut isoisäni Hjalmar Sjöstedt kirjoitti aiheesta idealistisen, paljon esitetyn näytelmänkin nimellä Tehtaantyttö. Varmaan se perustui omiin havaintoihin ja ehkä lähipiirin kokemuksiinkin.
Poikien vaihtoehtot
Pojilla oli sääty-yhteiskunnassakin enemmän vaihtoehtoja kuin heidän sisarillaan. Silti tilanne oli heillekin usein hankala etenkin 1800-luvulla, kun agraarinen Suomi alkoi pursuta yli mahdollisuuksiensa äyräiden. Kun maassa oli 1700-luvun alussa 200.000-300.000 asukasta, ylitettiin sata vuotta myöhemmin miljoonan ja 1880 kahden miljoonan asukkaan raja. Kolmeen miljoonaankin päästiin Amerikan-siirtolaisuudesta huolimatta jo 1912.
Vanha maatalous ei pystynyt kerta kaikkiaan elättämään tällaista väestöä pohjoisella syrjäkulmalla. Seurauksena oli viitisen prosenttia kansasta surmannut nälänhätä 1860-luvulla ja lopulta kansalaissota 1918. Samankaltainen on tilanne nykyään monissa kehitysmaissa. Köyhä kehitysmaa entisajan Suomikin oli.
Poikien vaihtoehtoja rajoitti vuoteen 1895 saakka se, että tilojen jakaminen oli tiukasti rajoitettua. Kruunun mielestä maatalon piti elättää asukkaansa ja ennen muuta pystyä maksamaan veronsa ja kantamaan sotilasrasitteensa. Tiloja ei siis saanut pirstoa tähän kykenemättömiksi.
Poikkeuksena halkomiskieltoon oli ns. Vanha Suomi eli Venäjälle jo 1700-luvulla joutuneet seudut. Karjalan Kannas olikin varhain pientilojen aluetta. Tosin monet seudun talolliset joutuivat lahjoitusmaahovien lampuodeiksi eli vuokraviljelijöiksi. Etelä-Pohjanmaalla ei myöskään piitattu jakorajoituksista, vaan sinne syntyi varhain pienehköjen talojen ja itsenäisten, usein myös itsepäisten talonpoikien yhteiskunta. Ratsutiloja ei Pohjanmaalla koskaan ollutkaan.
Itsenäisiä tiloja oli 1800-luvun alun Suomessa vajaat 60.000. Uudisasutuksen takia luku oli 1700-luvulla kaksinkertaistunut, mutta em. jakorajoitusten takia määrä nousi 1800-luvulla enää melko hitaasti. Halkomisrajoitusten poistamisen ja kahden maareformin jälkeen, vuoden 1950 tienoilla, itsenäisiä maatiloja oli sitten peräti 300.000. Sekä torpparivapautus 1918 että 1940-luvun asutuspolitiikka synnyttivät noin sata tuhatta uutta tilaa. EU-Suomessa on tilaluvussa sitten jokseenkin palattu siihen, mistä 200 vuotta sitten lähdettiin. Maataloustuotanto on kylläkin moninkertaistunut 1940-luvustakin; nykyään korjataan Suomen historian suurimpia satoja.
Kotivävyt ja talokaupat
Läntisen Suomen ydinalueilla tilan peri aiemmin yleensä vanhin poika. Sjöstedteillä nuoremmillakin veljillä oli kuitenkin mahdollisuuksia, jos esikoinen oli perinnönjakoon tultaessa jo hankkiutunut kotivävyksi tai kaupunkiammattiin.
Kotivävyistä oli sukukirjamme mukaan melkoista kysyntää tai sitten Sjöstedtien nuorilla miehillä oli henkilökohtaista vetovoimaa. Esim. Akseli Sjöstedt vanhemman (1789-1863) 11 pojasta neljä eli Akseli nuorempi, Kaarle David, Erland ja Iisakki siirtyivät kotivävyiksi isoille tiloille. Viisi pojista kuoli melko varhain, kun taas Anian Heikkilää pitivät isänsä jälkeen nuorimmat veljekset, ensin Juha Arvid ja sitten hänen lastensa holhoojana Otto Sjöstedt. Myös poikien serkku Kaarle hankkiutui ensin kotivävyksi Pälkäneelle ennen kuin osti Kangasalan Huikkolan. Lisää esimerkkejä kotivävyistä löytää sukukirjasta paljonkin -- ja taitaa löytää tästäkin kokousväestä.
Teoriassa hyvän vaihtoehdon nuoremmille veljille tarjosi oman maatilan ostaminen. Maa oli kauan nykyisiin reaalihintoihin verrattuna halpaa. Useimmat suomalaiset olivat kuitenkin rutiköyhiä, joten käytännössä menetelmää saattoi käyttää vain harva. Myyntiin tulleita maatiloja siirtyikin paljon säätyläisille; niin kävi lopulta Heikkilällekin.
Järjestyksessä toinen Kaarle Sjöstedt -- heitähän oli Kangasalan linjassa perä jälkeen kuusi miestä -- pystyi sen sijaan ostamaan pojilleen sekä Ylöjärven Ollilan että Vesilahden Yrjölän. Perintöosaa riitti varmaan myös Kangasalan Kaarlelle, sillä hän osti Huikkolan heti isänsä perinnönjaon jälkeen.
Perintöosat mahdollistivat myöhemminkin tilajärjestelyt Sjöstedtin veljesten kesken; tyttären perintöosa oli sen sijaan vain puolet pojille annetusta. Niinpä isoisäni isä, jo mainittu Otto Sjöstedt sai Heikkilästä lähtiessään lohdutuksena osan Halmeenmäen rusthollista, joka kuului hänen veljensä Akseli Sjöstedt nuoremman perikunnalle. Saattoi näissä järjestelyissä jotakin lohjeta myös Akaan Rätön muodostamiseen Oton serkulle Akseli Olaville ja muuallekin.
Perinnönjaot lieveilmiöineen olivat aiemminkin herkkiä asioita, joten niitä käsitellään sukukirjoissamme hyvin varoen. Sukuyhdistyksemme alkuaikoina olisi muistitietoa ollut vielä tallennettavissa, mutta voisi asioita vieläkin tutkia asiakirjoista, kun henkistä etäisyyttä on tullut. Kuvaan Anian Heikkilän vaiheita viimeisten Sjöstedtien aikana asiakirjojen pohjalla myös tältä kannalta kirjasessa Neljä näkökulmaa Sjöstedt-sukuun.
Perintö- ja muut torpat
Enimmäkseen nuorempien veljien oli etsiydyttävä kotitalosta muualle, jos eivät halunneet jäädä sinne naimattomiksi setämiehiksi. Heitäkin Sjöstedteissä oli. Sen sijaan useita oman suvun perheitä ei kotitilalla yleensä suvaittu leipää jakamassa. Avioliiton solmiminen merkitsi siis yleensä kotitilalta lähtöä muille kuin tulevalle tai jo tilan saaneelle isäntäperheelle. Vaihtoehtoja sentään oli tutussa maataloudessakin kotivävyksi pääsemisen ja oman tilan ostamisen ohella.
Viljelykelpoinen maa ei ollut 1800-luvun alussa suinkaan lopussa. Päin vastoin suurenkin tilan pellot olivat pieniä, Anian Heikkilässäkin vain 20 hehtaaria, vaikka koko manttaalin ja vartin (1 1/4 manttaalin) rustholli oli pitäjän suurimpia talonpoikaistaloja. Suurempia peltoja ei ajan menetelmin jaksettu viljellä; vainioiden toinen puolikaskin oli kaksivuoroviljelyssä aina kesannolla. Niittyjä oli sen sijaan monin verroin, Heikkilässä lähes 80 hehtaaria. Tosin luonnonheinän ja ruohojen sato ei kovin ihmeellinen ollut.
Viljelymaan lisäämiseksi ja kantatilan työvoimapulan helpottamiseksi talonpojat saivat 1700-luvulla luvan perustaa torppia eli epäitsenäisiä vuokratiloja. Tämä oli aikanaan suuri edistysaskel, vaikka torpat ovat saaneet myöhemmin kielteisen maineen. Torppari pystyi elättämään perheensä raivaamalla peltoa sekä niittyjä ja pitämällä karjaa, mikä samalla lisäsi koko maan eli kansantalouden vaurautta. Vuokransa hän maksoi päivätöillä. Rahaa oli maaseudulla ja koko valtakunnassakin ylipäänsä niukasti, joten myös verot ja virkapalkat maksettiin aiemmin pääosin luontaissuorituksina.
Päivätöitä oli torpissa laitoksen alkuaikoina yleensä yksi miespäivä viikossa. Perheen ja torpan kasvaessa taksvärkkiin voitiin lähettää oma poika tai peräti pestattu renki; suurimmilla torpilla oli 1800-luvulla jopa parikymmentä hehtaaria peltoa. Vuokraoikeus oli kuitenkin epävarma ja taksvärkkirasitusta saatettiin lisätä. Torpparilla ei myöskään ollut äänioikeutta talonpoikaissäädyn vaaleissa eikä pitäjänkokouksissa, mutta hän oli samalla vapaa maaveroista ja sotaväkirasituksista. Ne kantoi kantatalo.
Aluksi hyvinkin yleisiä olivat perintötorpat. Kotitilasta annettiin siis nuoremmille pojille ja ehkä tyttären perheellekin vähän peltoa ja hieman enemmän raivauskelpoista maata sekä lupa ottaa rakennus- ja muut tarvepuut kantatilan metsistä. Torpan raivaamiseen ja rakentamiseen annettiin päivätöistä vapaavuosia. Perintötorpan nautintaoikeus pysyi suvussa ikuisesti.
Perintötorppia syntyi etenkin Etelä-Pohjanmaalle. Sellainen saattoi olla esim. Juho Sjöstedtille 1895 Ala-Antilasta lohkaistu Välimaan torppa, jonka mukaan Juho muutti sukunimensä. Perintöosaa saattoi olla myös Juhon sedän Kasper Sjöstedtin torpassa Ylöjärvellä, mutta Ollilan väki tietänee tämän paremmin. Ehkä värikkäänpuoleista elämää viettänyt Kasper olikin tavallisen torpparin kotivävy hänen useimpien veljiensä ja sisartensa isännöidessä ja emännöidessä isoja maatiloja?
Tavallisempaa kuin varsin turvallisen perintötorpan saaminen olikin myös Sjöstedteillä ryhtyminen tavalliseksi eli vuokratorppariksi -- usein parin portaan kautta. Joku talollisperheen nuoremmista pojista päätyi tällöin kotivävyksi pienehkölle tilalle ja hänen lapsistaan vuorostaan nuoremmat pojat torppareiksi, jolleivät -- ainakin seuraavassa sukupolvessa -- mäkitupalaisiksi, muonamiehiksi tai kerrassaan omaa asuntoa vailla olleiksi itsellisiksi eli loisiksi.
Taustalla oli silloisen Suomen suurimpana pidetty sosiaalinen ongelma eli tilattoman väestön kysymys, johon en tässä uppoa syvemmälti. Torppia eli vuokratiloja oli sata vuotta sitten kaikkiaan noin 67.000 -- niistä Anian Heikkilässä ja Keijärven Ollilassa kummassakin neljä. Pienen perunamaan reunalle pystytettyjä mäkitupia oli lähes sata tuhatta -- niistä Heikkilässä neljä ja Ollilassa peräti 22.
Torpparit olivat maaseudun moniportaisessa yhteiskunnassa sentään keskiluokkaa, kun Itä-Suomessa suurella osalla väestöä eli loisperheillä ei ollut edes omaa huonetta. Sitä paitsi 1900-luvun alussa torppia voitiin jo lohkaista itsenäisiksi pientiloiksi, kuten mm. Kangasalan Järvenpäässä tehtiin. Torpparin oli tällöin tietenkin ahkeroitava lunastushinnan edestä, mutta pääosalle summaa saatiin kai yleensä maksuaikaa.
Tunnetusti useimmat vuokratilat itsenäistettiin 1918 inflaation pian nakertamaa lunastushintaa vastaan. Ei tämä silti vielä köyhyyttä maasta poistanut. Maalaisköyhälistön ongelman ratkaisi vasta Suomen teollistuminen siirtolaisuuden kahden aallon avittamana. Sjöstedtejäkin siirtyi niin sata vuotta sitten Amerikkaan kuin myöhemmin Ruotsiin. Prosessi kesti siis lähes meidän aikaamme asti. Nyt on edessä seuraava mullistus eli globalisoituminen, mutta palaan 1800-luvulle.
Opintie on kivikkoinen
Itsenäisen talollisen nuorempien poikien piti siis entisaikaan ja ehkä myöhemminkin kysyä, ottavatko he jälkeläisineen riskin maatalouden alenevaan säätykiertoon ajautumisesta vai yrittävätkö he ponnistaa muulle uralle, ehkä jopa ylöspäin. Tarjolla olivat opintie tai käsityöläisen ja kauppiaan ammatit kaupungeissa.
Sotilasuran mahdollisuudet sen sijaan kuihtuivat suurten sotien jälkeen eikä raskas ura tainnut 1600-luvullakaan juuri houkutella; hakkapeliittoja väitetään viedyn raudoissa Saksaan sotimaan. Upseerien virat oli sitä paitsi varattu säätyläisille. Matti Matinpojan Joosef-poika toki palveli kotitilan ratsumiehenä, siis hakkapeliittana, Kaarle X Kustaan sodissa 1650-luvulla ja vieläpä palasi hengissä kotiin. Ei hänestä kuitenkaan uutta Välskäreiden Bertelskjöldiä tullut.
Opintiellä oli yritellyt jo Matti Matinpojan vävy Vilhelm Laurinpoika, joka käytti oppineisuudesta kertovaa sukunimeä Kesonius. Hän palasi kuitenkin talonpojaksi ja isännöi Anian Heikkilääkin pari vuotta ennen lankonsa Mikko Matinpojan aikuistumista. Ilmeisesti Sarkolan Kesosta lähteneen Vilhelmin ja hänen Saara-puolisonsa mahdollista jälkeläistöä ei ole ainakaan vielä tutkittu.
Opintie oli siis kivikkoinen isonkin talon pojalle. Lähinnä myöhempää keskikoulua vastannut triviaalikoulu oli 1700-luvulla Porissa sekä mm. Hämeenlinnassa. Siellä oli tietenkin taidettava ruotsia, mutta päätavoite oli oppia latinaa. Opetusmenetelmänä oli tiukka päähän pänttääminen ja kuri ankara. Maan ainoa lukio oli Porvoossa ja Turussa jatkoi vanha katedraalikoulu. Triviaalikoulusta voitiin kuitenkin siirtyä suoraan yliopistoon.
Kuten tiedämme, Gabriel Heikkilä nuorempi lähetti 1758 ja 1763 kaksi poikaansa Porin triviaalikouluun. He olivat siellä taustaltaan harvinaisuuksia, sillä vain runsas 10 prosenttia koulun oppilaista vuosina 1722-1843 oli lähtöisin talonpoikaiskodeista. Useimmat anialaisten koulutoverit olivat pappien tai muun alemman säätyläistön poikia; jonkin verran oli myös porvarien jälkeläisiä etenkin erityisellä kirjuriluokalla, josta ei päässyt yliopistoon. Sen sijaan aatelisto koulutti lapsensa yksityisesti ja kadettikouluissa.
Tunnetusti Porin triviaalikoulun rehtori keksi 1758 Vesilahden pitäjän Vesikansan kappelista saapuneelle pojalle sukunimen Sjöstedt. Se jäikin kestäväksi muistoksi Jeremiaan ja hieman myöhemmin kouluun tulleen Joosefin opinkäynnistä, sillä uuden nimen käyttö levisi suvussa. Muutoin pojat eivät menestyneet erityisen hyvin.
Jeremias keskeytti latinakoulun kahden vuoden kuluttua, avusti sitten Juhana-veljensä kaupanpitoa Turussa ja kuoli jo kolmikymppisenä ja perheettömänä. Nuorempi veli Joosef tuli Turun katedraalikoulusta suvun ensimmäiseksi ylioppilaaksi 1770, mutta jätti opinnot sikseen asustellen ensin kotonaan ja sitten jossakin muualla Vesilahdella. Hän kuoli pian avioliiton solmittuaan ja jäi lapsettomaksi.
Talollisten poikien kompastelu opintiellä ei ollut harvinaista. Usein sillä menestyttiin vasta kaupunkilaisen välipolven kautta. Maaseudun alemmista kerroksista lähteneistä puolestaan eivät opintiellä menestyneet ennen 1800-luvun loppupuolta juuri muut kuin legendaariset räätälinpojat Elias Lönnrot ja Aleksis Kivi. He ovat antaneet yleiseen tietoisuuteen ehkä liian kauniin kuvan rahvaan lasten etenemismahdollisuuksista sääty-yhteiskunnassa.
Jo seuraavassa sukupolvessa Sjöstedtit menestyivät kuitenkin opintiellä. Poikia saattoi tällöin auttaa Heikkilän emäntien jo mainittu säätyläistausta. Äidit osasivat siis ruotsia ja luultavasti jotenkin kirjoittaakin. Ehkä he opastivat lapsiaan näissä taidoissa. Varmaan Jeremiaan ja Joosefin vaikeuksista myös opittiin jotakin.
Alavuden pappishaara
Ensimmäisenä opintiellä menestyi Jeremiaan ja Joosefin veljen Kaarle Sjöstedt I:n poika Fredrik. Hän siirtyi 1788 Porin triviaalikoulusta suoraan Turun Akatemiaan, valmistui maisteriksi -- suvun ensimmäisenä -- ja vihittiin papiksi 1792. Se oli yleisin ja talonpojan pojille varmaan luonnollisin opintojen päämäärä.
Fredrik Sjöstedt eteni Längelmäen kirkkoherraksi asti. Tämä oli hyvä saavutus, sillä usein ensimmäisen polven oppisivistyneistö pääsi korkeintaan kappalaiseksi. Ehkä tässä auttoi avioituminen tunnettuun pappissukuun kuuluneen professori Elias Laguksen tyttären kanssa. Rukoilevaiset veisaavat Laguksen suomentamia Siionin virsiä yhä alkuperäisessä muodossaan ja muissakin herätysliikkeissä ne ovat keskeisiä. Sittemmin suku jopa aateloitiin.
Fredrik Sjöstedtin uskonnollisuudesta ei liene tarkempia tietoja. Aikansa papiston lailla hän ainakin oli varsin käytännöllinen. Hän julkaisi yliopistossa tutkielman metsänhoidosta ja omisti Keijärven Ollilan 14 vuotta ennen perintötilan myymistä veljelleen Kaarle II:lle. Tuskin Fredri-pastori Ollilassa sentään enemmälti asusteli muutettuaan 1800 Pirkkalasta eli nykyiseltä Nokialta Alavudelle, jonka mukaan hänen perustamansa sukuhaara on nimetty.
Kaikki Fredrikin neljä lasta syntyivät Alavudella, jossa ainoa poika Fredrik Vilhelm Sjöstedt hetken palveli pappinakin. Ennen muuta hän oli Ylihärmän kappalainen, mutta hukkui jo 35-vuotiaana Lapuanjokeen. Fredrik Wilhelm Sjöstedtin kolme poikaa kuolivat nuorina, joten sukuhaara sammui mieslinjaltaan. Naislinjalla se jatkui Fredrik vanhemman tyttären Fredrika Danielssonin kautta; hänen pojantyttärensä oli nykyään kovin arvostettu taidemaalari Elin Danielson-Gambogi.
Ehkä nousu rusthollin pojasta kirkkoherraksi ja tunnetun pappissuvun vävyksi meni Fredrik vanhemmalla hieman päähänkin, koska hän ei kuulemma hyväksynyt Selma-tyttärensä puolisoksi toista rusthollarin poikaa Elias Ekmania. Avioliitto solmittiin vasta isän kuoleman jälkeen, mutta Selma Ekman kuoli puoli vuotta häiden jälkeen synnytyksessä, jossa lapsikin menehtyi. Ekmanin suku otti sittemmin kotikylänsä mukaan nimen Tunkelo.
Käytännön ammattien kautta eteenpäin
Sjöstedt-suvun ainoa varsinainen pappishaara kuihtui siis pian mieslinjalla. Toisaalla edettiin säätykierrossa käytännön kaupunkiammattien kautta. Näin syntyivät Turun ja Tampereen sukuhaarat.
Niinpä käsityöläiskodista lähti sukumme toistaiseksi ehkä merkittävin tiedemies, Kaltsilan haaran Carl Gustaf Sjöstedt, joka tuli jo 32-vuotiaana eksegetiikan professoriksi. Ennen muuta häntä pidetään Suomen nykyaikaisen kielitieteen yhtenä perustajana. Myös ylioppilaselämässä menestynyt professori kuoli kuitenkin jo 1834 vain 35-vuotiaana, vielä perheettömänä. Hänen isänsä Juhana Sjöstedt oli siirtynyt Kaltsilan Erkkilästä puusepän oppipojaksi Turkuun ja edennyt mestariksi saakka. Tämä sukuhaara sammui kuitenkin Juhanan lapsiin.
Suvun kauppiashaarat polveutuvat Gabriel Heikkilä nuoremman (1704-88) kahdesta pojasta. Ehkä heidän uranvalintaansa vaikutti se, että äiti Elisabet oli Tocklinin kauppiassukua Raumalta. Saattoivat isoisä ja muut äidin puolen sukulaiset auttaakin alkavaa yrittäjää.
Menestyvä kauppias ja virkamieshaara
Kauppiasveljeksistä vanhempi, Juhana tai Johan Sjöstedt, lähti 16-vuotiaana Turkuun Mikael Järnströmin kauppa-apulaiseksi. Kokemusta saatuaan hän perusti oman kauppaliikkeen, joka menestyi vuosikymmeniä. Vaurastuttuaan Juhana saattoi ostaa myös monia maatiloja, mm. Anian sukuhaaraan liittyvälle Vitikkalan suvulle sittemmin siirtyneen Kauvatsan Korpelan sekä lopulta Hintsholman kartanon Karunassa.
Juhana Sjöstedt menestyi myös naimakaupoissa solmimalla avioliiton aatelisen Elsa Margareta von Phalerin kanssa 1770. Morsiamen isä oli vänrikki Karl von Phaler -- ei siis järin korkea sotaherra -- ja äiti syntyään Ruthenhjelm. Vauraan kauppiaan seitsenlapsisen perheen tyttäristäkin Birgitta Kristina nai aatelisen upseerin, everstiluutnantti Otto Herman Loden. Heikkilän rusthollin poika oli siis päässyt korkealle sääty-yhteiskunnan seurapiireissä. (Loden perhe oli oli lapseton.)
Juhana Sjöstedtin pojista vanhin, Karl Johan, jatkoi isänsä perinnettä kauppiaana, mutta ei pärjännyt yhtä hyvin. Hänen ainoa lapsensa katosi merimiehen ammatissa maailmalle, ehkä Ranskaan. Kaksi muuta Juhanan poikaa siirtyivät sen sijaan varmana pidetylle virkamiesuralle, jolla molemmat menestyivät hyvin, samoin monet heidän jälkeläisensä.
En kuvaile tarkemmin näin muotoutuneen Turun sukuhaaran vaiheita, tiedot löytää vuoden 1951 sukukirjasta. Todettakoon kuitenkin, että jo Juhanaa seuranneessa polvessa Gustaf Fredrik Sjöstedt eteni Turun oikeuspormestariksi ja Raaseporin kihlakunnantuomariksi saaden laamannin korkean arvonimen. Hänen pojalleen Gustaf Hermanille myönnettiin peräti valtioneuvoksen arvo. Myös suvun toisen virkamieshaaran perustanut Adolf Reinhold Sjöstedt ja hänen poikansa Otto menestyivät urallaan.
Molemmat Turun sukuhaarat asettuivat varhain tänne Vihtiin, sillä menestyvät virkamiehet ostivat usein maata. Ehkä Heikkilän rusthollin jälkeläisissä oli myös maahenkeä. Holger Sahramaan asettuminen sittemmin Armi-puolisonsa kotitilalle Selin Hemmilään oli siten paluuta Sjöstedtien juurille Vihdissä.
Turun sukuhaara on myöhemmin levittäytynyt virkauralta ja maanviljelystä muillekin elämänalueille. Yrittäjyyttä edusti 1900-luvun alussa mm. Elina Sjöstedt, joka Sofia-äitinsä kanssa perusti muhkeab Munkkiniemen Pensionaatin. Sen piirustukset tilattiin itseltään Eliel Saariselta. Yritys kaatui Venäjän vallankumoukseen, sillä ökyrikkaat matkailijat Pietarista palasivat Helsinkiin vasta 75 vuotta myöhemmin.
Hotellibisneksen kaaduttua 1923 Elina siirtyi Yhdysvaltoihin solmien siellä avioliiton sukukirjamme varmaan kuuluisimman henkilön kanssa. Elina Sjöstedtin toinen puoliso James Mallahan Cain on näet amerikkalaisen kirjallisuuden suuria nimiä, tunnettu etenkin usein filmatusta jännäristä The Postman Always Rings Twice, suomennettuna nimellä Vahinko kello kaulassa. Tarkemmat tiedot Cainista löytää jokaisesta hyvästä tietosanakirjasta tai internetistä.
Turun sukuhaaraan on kuulunut myös tunnettuja toimittajia -- ja kuuluu edelleen, kuten muihinkin sukuhaaroihin. Turun haaraa oli myös Bengt Sjöstedt, joka sivusi 110 metrin aitojen maailmanennätystä 1931. Hänen tiilimurskalla ja hankalilla säännöillä juostu aikansa 14,4 olikin vuosikymmeniä Suomen ennätys. (Sjöstedtien toinen huippu-urheilija on Amsterdamin olympiakisojen kiekonheitossa 1928 hopeaa voittanut Antero Kivi, joka kuului Kangasalan sukuhaaraan.)
Tampereen kasvun pioneeri
Sjöstedtien toinen kaupunkilaishaara polveutuu Gabriel Heikkilä nuoremman pojasta Gabriel Sjöstedtistä, siis isänsä kaimasta. Hän harjoitteli ensin ison veljensä Juhanan kaupassa Turussa ja siirtyi 1786 Tampereelle, joka oli saanut hieman aiemmin kaupunginoikeudet. Hän oli siis Tampereen kukoistuksen pioneerejä.
Gabriel Sjöstedt menestyi veljensä lailla hyvin pystyttäen Hämeenkadun ja Kuninkaankadun kulmaan komean talon. Hän oli myös yksi kaupunginvanhimmista. Juhana-veljensä lailla Gabriel Sjöstedt hankki myös maata. Puoliso Priitta ei kylläkään ollut aatelinen, kuten turkulaisveljellä, vaan synnyinpitäjän, jollei kotikylän Anian Outisia.
Peräti kuusi Gabriel Sjöstedtin lasta kuoli pieninä ja vain isänsä ja isoisänsä kaima eli Gabriel-poika jaksoi aikuiseksi asti. Hän toimi isänsä lailla kauppiaana, mutta oli välillä pitkiä jaksoja opettajana Pirkanmaalla. Hänen poikansa Frithiof Sjöstedt oli kauan kauppiaana Porissa, mutta suku jatkui vain Gabriel Emanuelin tytärten kautta.
Tampereen sukuhaarassa ei siis siirrytty virkauralle, joka oli Suomen suuriruhtinaskunnassa sekä arvostettu että hyvin palkattu. Myöhemmissä polvissa Tampereen sukuhaaran jäsenet toimivat usein teollisuudessa. Sahateknikoksi lähti opiskelemaan myös tähän haaraan kuulunut Sjöstedt-suvun ainoa jääkäri Arvo Schrey, joka kaatui luutnanttina kotikaupunkinsa valtauksessa 1918.
Kieltä vaihdettu edes takaisin
Kauppiaan tai virkamiehen uralle siirtyminen merkitsi vielä 1800-luvun alkupuolella ilman muuta käyttö- ja vähitellen myös kotikielen vaihtamista, sillä koko hallinto, ylempi opetus ja vähänkin merkittävämpi liike-elämä hoidettiin Suomessa ruotsiksi -- tai joskus saksaksi. Sjöstedtien kielilinjoista ei ole tarkkaa kuvaa, mutta ennen kansallista herätystä 1840-luvulla asia koettiin Suomessa ylipäänsä puhtaasti käytännöllisenä. Suomen kielessä ei tuolloin ollut edes sanoja vaativaan kulttuurikäyttöön.
Tampereella Sjöstedtit säilyttivät varmaan suomen kielen taidon, kunnes sukuhaara siihen suurimmalta osin palasi yhteiskunnan suomenkielistyessä. Turun sukuhaara sen sijaan ruotsinkielistyi 1800-luvulla varsin täydellisesti. Sisämaan maaseudulla pappeina toimineet Alavuden ja muidenkin sukuhaarojen jäsenet osasivat tietenkin suomea, vaikka luultavasti käyttivätkin kodeissaan lähinnä ruotsia.
1900-luvulla Sjöstedtien kielilinjat ovat menneet ristiin rastiin. Ratkaisuihin on tietenkin vaikuttanut puolison äidinkieli. Turun sukuhaarassa on osittain palailtu suomeen kotikielenä, kun taas muiden sukuhaarojen perheissä on avioliittojen tai kotipaikan perusteella siirrytty joskus ruotsiin ja muihinkin kieliin. Meitä asuu Ruotsissa, Etelä- ja Pohjois-Amerikassa sekä muuallakin -- niinpä tyttäreni perheineen on parhaillaan YK:n virassa Etiopiassa. Olemme siis globalisoituneet.
Miten tämä kaikki liittyy alussa mainitsemaani kielikeskusteluun? Ainakin Sjöstedtien vaiheet osoittavat, ettei kotikieli johdu geeneistä, vaan ympäristöstä. Suomenruotsalaiset ovat osa Suomen kansaa. Suuri osa niin sanotuista kulttuuriruotsalaisista polveutuu suomenkielisistä talonpojista tai saksalaisista, riikinruotsalaisista, norjalaisista tai muista maahanmuuttajista. Niin sanottuja maalaisruotsalaisia, bygdesvenskar, on aina ollut niin vähän, ettei opin tielle ja urbaaneihin elinkeinoihin lähteviä ole voitu rekrytoida ensi sijassa heistä.
Topelius-suku olikin alun perin Toppiloita, Alopeukset Kettusia, Aemelaeukset Äimäläisiä -- ja Sjöstedtit Vesilahden Vesikansasta. Samaa kansaa yhtä kaikki -- på två språken. Det finns alltså ingen orsak till språkstrid i Finland -- allra sist på genetisk-rasistika argumenter.
Ehkä tämäkin katsaus osoittaa myös, että Sjöstedtien paljon tutkituista vaiheista saa yhä irti yhtä ja toista yleisemminkin merkittävää. Etenkin sukumme kehitystä sen paljon kuvattujen alkuaikojen jälkeen kannattaa siis selvittää lisää. Tätä varten olisi hyvä tallentaa ajoissa muistitietoa. Toivottavasti kuulemme tuloksista seuraavissa sukukokouksissa.
Lähteitä Sjöstedtien omien sukuteosten ohella mm.:
- Suomen maatalouden historia 1-3. SKS / Jyväskylä 2003.
- Suomen kartanot ja suurtilat III. Helsinki 1945.
