etusivulle
 

Sivustoon on linkitetty
Adobe pdf-tiedostoja.
Päivitä tarvittaessa
reader-ohjelmasi:
Adobe Acrobat Reader

Sukuyhdistys 144
Sukukokoukset 145
75-vuotisjuhlakokous
Vesilahdella 15.-16.6.2002 146
Juhlapuhe 148
Jyrki Vesikansa
Sjöstedt-suvun sukuyhdistys ry
Puhe sukukokouksessa 16.6.2002


Hyvät sukulaiset

Sjöstedt-suvun sukuyhdistyksen perustamisesta Jyväskylän maaseurakunnan pappilassa on kulunut viikon kuluttua tasan 75 vuotta. Tilaisuus oli siis juhannuksena, niin vaikea kuin sitä lienee nykyisin ymmärtää. Paikalla oli viitisen kymmentä Sjöstedtiä 23:lta paikkakunnalta peräti kolmen päivän ajan, mutta entisajan pappiloissa oli tilaa -- ja palveluskuntaa. Vuotta myöhemmin yhdistyksen säännöt vahvistettiin Akaan eli nykyisen Toijalan Rätössä. Tällöin paikalla oli jo sata suvun jäsentä. Sen jälkeen sukukokousten ketju on ollut katkeamaton sota-aikaa lukuun ottamatta.
Sukuyhteytemme luonne on tänä aikana tietenkin muuttunut. 75 vuotta sitten aikuiset Sjöstedtit olivat toisilleen useimmiten kai pari-kolme sukupolvea läheisimpiä kuin nyt eli keskimäärin ehkä pikkuserkuksia. Silloin ei tarvittu nimilappuja -- eikä niitä käytetty vielä 1950-luvullakaan, vaikka olisi kai jo tarvittu.
Nyt meillä saattaa olla yhteisiin esivanhempiin etäisyyttä kymmenenkin sukupolvea eli olemme silloin kahdeksansia serkkuja. Yhteisiä geenejä on tällöin enää varsin vähän, jos nyt joku innostuisi niiden perusteella etsimään yhteisiä sukupiirteitä. Eipä silti, löysihän tunnettu kansalainen itsestään piirteitä italialaisesta kuninkaasta ehkä noin 30 sukupolven takaa.
Kuitenkin sukuyhteys on olemassa -- ja taitaa olla yhteisiä sukupiirteitäkin, kuten "Syäspässien" itsepäisyys. Nämä piirteet eivät kuitenkaan johtune niinkään geeneistä kuin sukupolvesta toiseen siirtyneestä kulttuuriperinnöstä. Siihen kuuluvat myös suvun traditiot, ehkä legendatkin. Tarkastelen paria niistä tässä juhlakokouksessa eräiden tuoreiden tutkimusten valossa.

*

Sukuperinteidemme toisaalta vanhin, toisaalta varsin nuori osio liittyy Anian Davidiin. Onhan komeaa tietää, että sukumme kantatilan isäntä johti tämän maakunnan kapinaa lähes 600 vuotta sitten, loppuvuodesta 1438. Anian David oli kaikkiaan ensimmäisiä nimeltä tunnettuja suomalaisia -- toki lähes 300 vuotta Lallia nuorempana. Davidin johtama kansanliike ei myöskään ollut lajissaan ensimmäinen, vaan esimerkiksi Sääksmäellä purnattiin veroista jo vuonna 1340 niin, että pitäjä julistettiin kirkonkiroukseen. Varmaan tuossakin liikehdinnässä oli mukana esivanhempiamme.
Tohtori Aulis Oja on toisaalta selkeästi osoittanut, ettei Anian David ollut esi-isämme ainakaan niin sanotulla suoralla linjalla, vaan kantaisämme Matti Matinpoika osti Heikkilän tilan Davidin suvulta vuonna 1628. 1) "Talonpoikaiskuninkaaksi" kutsuttu David on sitä paitsi meistä yli 20:n sukupolven päässä, jolloin meistä jokaisella on toista miljoonaa esivanhempaa -- tarkasti sanoen 1.048.576 kantaisää ja -äitiä. Kun Suomessa oli 1400-luvun alussa ehkä 150.000 asukasta, meistä jokseenkin jokainen lienee sukua niin Davidille kuin vaikkapa hänen kapinansa viisaasti sammuttaneelle piispa Maunu Tavastille -- vieläpä montaa linjaa pitkin. (Yksi linja keskiajan Tavasteihin alkaa muuten Kaarle Sjöstedt nuoremman puolisosta Eeva Forsmanista.)
Sukumme perinteessä Davidin kapina on sinänsä tuore juonne. Matti Matinpoika lienee kyllä tuntenut Aniasta johdetun, tuolloin jo parin sadan vuoden takaisen kapinan, käräjöitiinhän sen ympäriltä vielä 1500-luvun lopulla. Heikkilän isäntä vaati silloin takaisin niittyjä, jotka hänen esi-isänsa oli joutunut luovuttamaan Viikin kartanolle korvauksena sen polttamisesta Davidin kapinan aikana. (Kartano on nykyisellä Nokialla Edenin kylpylän tienoilla. Sen omistajiin kuului sivumennen sanoen Juhana-herttua rakastajatar Kaarina Hannuntytär, josta kerrottiin Kangasalan sukukokouksessa.) Sittemmin tieto kapinasta tai ainakin Heikkilän yhteydet siihen kuitenkin unohtuivat suvussamme pitkäksi aikaa.
Ehkä joku täällä tietää paremmin, mutta luullakseni tieto sukumme ja Anian Davidin yhteydestä havaittiin uudelleen vasta 1930-luvun lopulla, kun joku suvustamme oli lukenut Historiallisessa Aikakauskirjassa 1937 ilmestyneen Kaarlo Blomstedtin artikkelin aiheesta. 2) Blomstedt ei sinänsä kirjoittanut mitään Sjöstedteistä, mutta hänen toteamuksensa Davidista Anian Heikkilän isäntänä oli tietenkin artikkelia lukeneelle Sjöstedtille riittävä ja samalla innostava vihje. Pirkkalaisromantiikka oli tuolloin ylipäänsä muodissa, kuten Tampereen Hämeensillalla voi havaita.
Aulis Ojan sukukirjassamme 1952 julkaisema todistelu siitä, ettei Matti Matinpoika ollutkaan Davidin jälkeläisen kotivävy, oli puolestaan kai kylmä suihku joillekin Sjöstedteille. Ainakin edeltäjäni, kunnioitettu setäni ja yhdistyksemme kunniajäsen, arveli vielä vanhoilla päivillään, että "eiköhän sittenkin" David ollut esi-isämme.
Kuten sanoin, geneettisesti on jokseenkin yhdentekevää, oliko tuo 1400-luvun "talonpoikaiskuningas" yksi miljoonasta esi-isästämme kaukaisessa polviluvussa vai ei. Sukuperinteemme kannalta David on joka tapauksessa kiintoisa -- eikä yksikään tutkija ole kiistänyt sitä, etteikö David ollut sukumme kantatalon isäntä, vaikkei tästäkään ole suoria todisteita. Selkeä isäntien ketju alkaa Heikkilässäkin vasta Kustaa Vaasan maakirjoista eli veroluetteloista 1540-luvulla, tarkemmat henkilötiedot vielä myöhemmin.

*

Anian David on kiehtonut jatkuvasti myös tutkijoita. Hänen kapinansa mainitaan jo Paavali Juustenin piispainkronikassa noin vuodelta 1565. 3) Sittemmin Satakunnan ja Hämeen sekä siihen ehkä liittynyttä Karjalan kansannousua ovat selvittäneet monet johtavat historioitsijat -- viimeksi Kimmo Katajala tänä vuonna ilmestyneessä teoksessa Suomalainen kapina, joka on jo palkittu vuoden tiedekirjana. 4)
En uppoa Davidin kapinan yksityiskohtiin -- niistä kiinnostuneiden kannattaa ostaa tuo teos, jossa kuvataan monia muitakin kansannousuja 1700-luvun lopulle saakka. Katajala korostaa, että suoranaiset tiedot liikehdinnästä 1400-luvulla ovat hyvin niukat, jolloin tulkinnoille jää runsaasti tilaa. Ehkä aiemmat tutkijat vetivät kansallisessa hengessä mutkia turhan suoriksi.
Keskeinen kysymys on se, nousiko David vastustamaan verotuksen kiristymistä vai aatelin otteen lujittumista vai liittyikö kapina tuolloisiin unioniriitoihin. Ruotsissahan oli alkanut muutama vuosi aikaisemmin kuuluisa Engelbrektin kansannousu, jota sittemmin romantisoitiin ruotsalaisen kansallistunteen alkuna. On myös pohdittu sitä, vaikuttivatko monet eurooppalaiset kansannousut tapahtumiin kaukaisessa Ylä-Satakunnassa; parhaiten mahdollisista esikuvista tunnettaneen meillä Jan Husin johtama, osin uskonnollinen liikehdintä Böömissä eli nykyisessä Tshekinmaassa.
Kansannousut eivät yleensä johdu yhdestä ainoasta syystä, vaikka vähäinenkin sattumus panee usein pyörän lopullisesti liikkeelle. Ehkäpä Davidin toimiin vaikuttivat siis kaikki edellä mainitut tekijät. Ehkä hänessä ja hänen kannattajissaan oli "herravihaakin", kuten sukulaisemme, tohtori Seppo Suvanto on arvellut. Vallinnutta yhteiskuntajärjestystä pidettiin keskiajalla kylläkin pysyvänä ja Jumalan säätämänä, mutta tähän liittyi vahva oikeudenmukaisuuden vaatimus. Veroista ja muista rasituksista oli sovittava asianomaisten kesken ja ylempien oli suojattava alempiaan. Jos ylemmät tahot eivät näin tehneet, heitä vastaan sai nousta. Tässä suhteessa ajattelutapa muuttui 1600-luvulla itsevaltiuden myötä.
Tärkeä tutkijoiden havainto myös sukumme kannalta on ollut se, ettei David ollut suinkaan "pähkähullu" eli tuon ajan ruotsilla "then drawels daren", siis "djävuls dåre", vaikka hänen tukijansa moiseen määrittelyyn alistuivatkin Lempäälässä tammikuussa 1439 tehdyssä sopimuksessa, johon kapina päättyi. Tämän perusteella kai taannoisessa tv-näytelmässä Elinan surmasta Vesilahden metsissä hiiviskeli kiilusilmäinen, ryysyihin puettu David Kurkien touhuja vakoilemassa.
Todellisuudessa David, kuten Engelbrekt Ruotsissa tai sittemmin nuijasodan Jaakko Ilkka, oli maakuntansa vauraimpia ja arvostetuimpia miehiä -- Anian suurimman talon isäntä -- joka puolusti perinnäistä asemaansa. Mutta olihan Vladimir Uljanovkin eli V.I.Lenin aatelismies, joka myös vetosi säätyynsä Sveitsissä oleskellessaan.
Aika ajoin kapinoineet Suomen talonpojat saivat asemansa vähitellen vakiinnutetuksi -- lopullisesti Kustaa III:n aikana 1789 Yhdistys- ja vakuuskirjassa, jossa heille taattiin ikimuistoinen oikeus perintömaahansa. Herraviha ja kapinoinnin perinne siirtyi sittemmin kasvavalle tilattomalle väestölle, mutta se on jo eri juttu.
Puolensa pitäminen Davidin lailla on keskeinen osa sukumme traditioita.

*

Toinen keskeinen juonne sukuperinteessämme on itse Anian Heikkilä, jonne juuremme johtavat. Valitettavasti talon remonttitöiden viivästyminen estää suunnitellun vierailun siellä tällä kertaa, mutta nykyinen omistaja on luvannut esitellä Heikkilää jossakin tulevassa sukukokouksessa, kun paikat ovat kunnossa vuosikymmeniä kestäneen surullisen rappeutumisen jälkeen.
Heikkilä on tietenkin muuttunut paljon vuodesta 1932, jolloin Sjöstedtit saattoivat pitää siellä sukukokouksen. Silloin talossa oli maata 340 hehtaaria, josta 90 hehtaaria viljeltyä. Hevosia oli kymmenen ja ayshire-karjaa 40 päätä. 1940-luvulla palaneessa päärakennuksessa oli 13 huonetta, torni ja kaksi vilpolaa, puutarhassa sata hedelmäpuuta ja 800 marjapensasta. Vuoden 1918 jälkeen talosta oli jo erotettu kolme torppaa, yksi lohkotila ja kolme mäkitupaa eli kaikkiaan 47 hehtaaria maata. 5)
Suhteemme Heikkilään vaihtelee. Vielä minun isoisäni syntyi ja vietti varhaisen lapsuutensa siellä ja isänikin uurasti talossa koulupoikana kesätöissä. Useimmille muille meistä Heikkilä on tietenkin kaukaisempi. Muut kuin Anian sukuhaara lähtivät kantatalosta muualle jo 1700-luvulla ja useimmat anialaiset sivuhaaratkin 1800-luvun alkupuolella.
Kaiken lisäksi kantatalomme myytiin suvun ulkopuolelle jo yli sata vuotta sitten. Ehkä se on kuitenkin antanut Heikkilälle mielissämme kadotetun paratiisin hohtoa siinä kuin karjalaiset kaipaavat heiltä ryöstettyjä laulumaita, jossa käki kukkuu ja kevät on. Miten suhtautuisimme Heikkilään, jos joku meistä tuskailisi siellä parhaillaan kuivuutta ja EU-lomakkeiden täyttämistä?

*

Heikkilästäkin on uutta tutkimustietoa. Vesilahden 650-vuotisteoksessa sukulaisemme Seppo Suvanto tarkastelee pitäjän erämaita keskiajalla. 6)
Heikkilällä oli oma erämaa ainakin Rämingissä Ruovedellä -- kirkonkylästä Kuruun johtavan maantien varrella Jäminginselän rannalla, Helvetinjärven kansallispuiston tuntumassa. Kukonpohja Visuvedellä saattoi taas olla Anian kylän yhteinen erämaa. Ruovedellä on myös Davidin saari -- nimi on ehkä muisto Heikkilän isännistä. Keskiajalla Ruoveden erämaiden turkis- ja kalasaaliit olivat tietenkin olleet tärkeitä Anian Heikkilän taloudelle.
Kustaa Vaasa otti pirkkalaisten erämaat asutukseen 1560, mutta yhteyksien säilymisestä Ruovedelle kertoo se, että Matti Matinpojan ja Kristiina Mikontyttären vanhimmasta tyttärestä Kaisasta tuli Ruoveden Kekkosen talon emäntä ja monien ruoveteläissukujen kantaäiti, kuten Jouko Vesikansa on osoittanut. 7)

*

Heikkilä-perinteen olennainen osa on se, että talosta tuli 1632 ratsutila eli rustholli. Tämän merkitystä on selvittänyt Aarre Läntinen Vesilahden juhlakirjassa ja professori Jussi T. Lappalainen tuoreessa teoksessa Sadan vuoden sotatie. 8)
Rustholli tarkoitti tunnetusti sitä, että maatila lähetti varustetun ratsumiehen Ruotsin armeijaan. Tätä ei pidä romantisoida Välskärin kertomusten hengessä; Ruotsin suurvalta-aika oli hyvin raskas vaihe Suomelle. Lappalainen laskee, että Stolbovan ja Uudenkaupungin rauhantekojen välisenä aikana eli vuosina 1617-1721 Suomi lähetti eri sotiin yli 160.000 miestä eli miltei kerrallisen asukaslukunsa verran. Vertailun vuoksi voi todeta, että 1944 Suomella oli sotatehtävissä 17 % väkiluvustaan -- rintamalotat mukaan luettuina. Tämäkin suhdeluku oli maailmanennätys toisessa maailmansodassa.
Ruotsin suurvaltasotiin osallistuneista kuoli sotaretkillä Lappalaisen mukaan 110.000 miestä eli kaksi kolmesta. Karmea luku merkitsee samaa kuin että 1900-luvun sodissa olisi saanut surmansa yli miljoona suomalaista, kun toteutunut, sinänsä suuri määrä oli noin 120.000 henkeä. Toki suurin osa Ruotsin suuruuden vuoksi menehtyneistä kuoli tauteihin ankeissa oloissa -- taisteluja oli tuon ajan sodissa ylipäänsä harvakseltaan, päästrategia oli hankaloittaa vastustajan huoltoa. Sitä paitsi ihmiset kuolivat aiemmin muutoinkin varhain. Ymmärtää silti hyvin suomalaista talonpoikaa, joka väenotossa tokaisi: "Miksette tapa Pekkaa saman tien täällä, niin pääsette vähemmällä".
Heikkilän rooli Ruotsin sotaponnisteluissa ei siis ollut ihannoitava, saati kadehdittava, mutta historiaa on tarkasteltava kunkin ajan omista edellytyksistä ja lähtökohdista. Kruunun tehtäväksi ei ennen nähty alamaisten hyvinvoinnin parantamista, vaan valtakunnan mahdin lisääminen. Ruotsi oli sitä paitsi niin köyhä maa, että sotaväen lähettäminen valloitusretkille ja vieraan maan elätettäväksi nähtiin tehokkaimmaksi tavaksi ylläpitää sotaväkeä. Uudeksi ratkaisuksi löytyi tosin 1600-luvun lopulla ns. jakolaitos, jolloin niin sotaväki kuin virkamiehet pantiin luontaispalkalle -- viljelemään torppaansa tai puustelliaan. Järjestelmä osoittautui tosin riittämättömäksi Suuressa Pohjan sodassa.
Ratsutilat olivat jakolaitoksen keskeinen osa. Topelius oli siinä oikeassa, että ruotsalainen taktiikka perustui olennaisesti ratsuväen iskuihin, joten ratsutiloja suosittiin. 30-vuotisessa sodassa hakkapeliitat ampuivat ensin laukauksen molemmilla pistooleillaan ja iskivät sitten miekoillaan. Kaarle XII:n ratsumiehet ryntäsivät kiilana pelkin teräasein, polvi viereisen ratsumiehen polvitaipeen takana. Pultavaan saakka tämä jyräävä taktiikka menestyi -- ja lähellä oli onnistuminen sielläkin.
Oli tietenkin hassua, että ratsut miehineen seilasivat ensin tuulista riippuen jopa pari kuukautta Turusta Keski-Eurooppaan ennen kuin saattoivat yhtyä sotatoimiin. Pultavaan Ukrainassa Turun ja Porin läänin ratsurykmentti -- Heikkilän ratsukko joukon mukana -- siirtyi tosin maitse, Narvan voittoisan taistelukentän ja Riian kautta. Pultavan tappion (1709) jälkeen rykmentin jäljelle jääneet miehet kannattivat taistelun jatkamista. Suomalaisjoukkojen komentaja Adam Ludwig Lewenhaupt päätti kuitenkin antautua. Kaikkiaan 23.000 ruotsalaisesta sotavangista kotimaahan palasi aikanaan joka viides. En tiedä, oliko Anian Heikkilän ratsumies tässä joukossa. Sadan vuoden sotakausi oli joka tapauksessa rusthollin osalta päättynyt ja alkoi rauhallisempi jakso, jolloin Heikkiläkin vaurastui.

*

Vesilahdella oli kaikkiaan 13 rusthollia, joista Heikkilän ohella Sjöstedtien hallussa ovat olleet pidempiä aikoja Halmeenmäen Halmeen säterirustholli ja Kaltsilan Erkkilä. Muissa pitäjissä on suvun hallussa ollut monta muuta ratsutilaa -- esimerkiksi viime sukukokouksemme pitopaikka, Ylöjärven Keijärven Ollila.
Vesilahden ratsumiehet palvelivat aluksi niin sanotussa everstiluutnantin ja 1680-luvulta alkaen Ylä-Satakunnan komppaniassa. (Aivan totta -- eskadroonia ei Suomessa vielä tunnettu). Komppanian päällikön virkatalona oli Hämeenkyrön Laitila. Suomesta asetettiin kolme vakinaista ratsurykmenttiä -- Turun ja Porin läänin ohella Hämeen-Uudenmaan sekä Viipurin-Savonlinnan lääneistä. Lyhyttä vaihetta lukuun ottamatta Pohjanmaalta ei ratsuväkeä asetettu, joten siellä ei ollut myöskään ratsutiloja.
Jalkaväkeä Suomi asetti seitsemän rykmenttiä. Vesilahden tavalliset talonpoikaistalot oli jaettu 60 ruotuun, jotka asettivat kukin yhden sotamiehen ja antoivat tälle torpan pienen, ruodun maksaman rahapalkan lisäksi. Kuhunkin ruotuun kuului kolme-neljä taloa. Jalkaväki kuului Porin rykmentin Vesilahden komppaniaan, jossa oli myös lähipitäjien miehiä. Vesilahdella oli myös viisi upseerien tai aliupseerien virkataloa. Niinpä Anian Uotila oli ensin vänrikin ja sitten vääpelin virkatalona.
Tämä kaikki oli oikeastaan rauhan ajan organisaatiota. Suuren Pohjan sodan alettua vuonna 1700 vakinainen sotaväki -- Suomen osalta 12.110 miestä eli ehkä 5 % väkiluvusta -- ei riittänyt alkuunsakaan, vaan Ylä-Satakunnassakin koottiin heti lisäksi ns. kaksikkaat. Kolme rusthollia hankki tällöin kaksi ylimääräistä ratsumiestä. Samalla tavalla vaadittiin ruoduilta lisää jalkaväkeä. Nämä huonosti koulutetut joukot sijoitettiin aluksi vartiopalveluun pian syntyvän Pietarin seudulle. Sodan jatkuessa täydennystä tarvittiin tietenkin lisää -- ja lopuksi nostoväkeä, kun oman maan suojaksi ei ollut juuri joukkoja jätetty.

*

Kannattiko Heikkilän sitten hankkia ratsutilan asema?
Rustholli sai ratsumiehen ylläpidosta verohelpotuksia 50-80 kuparitaaleria vuodessa. (Verothan maksettiin pääosin luontaistuotteina, mutta mitattiin rahassa.) Suomen ratsutilat olivat kuitenkin yleensä niin pieniä, että niiden veromäärä alitti tämän summan. Silloin ne saivat tukea niin sanotuilta aputiloilta eli augmenteilta. Ratsumiehelle oli annettava torppa, mutta häntä sai käyttää tilan töissä, jos miestä ei tarvittu sotaan, vartiopalveluun tai melko harvoihin harjoituksiin.
Veroluvultaan manttaalin ja vartin kokoinen Heikkilä oli Vesilahden rutsholleista toiseksi suurin 1,5 manttaalin Hakkilan jälkeen, mutta Heikkilälläkin oli kaksi augmenttia, saman kylän Rekola sekä Narvan Vesto. Aputilat kiikuttivat siis verotuotteensa Heikkilään. Rekola siirtyi sinänsä Ison vihan jälkeen suvullemme -- ensin yhdysviljelyssä Heikkilän kanssa ja vuodesta 1723 talon nuoremman pojan Kaarle Gabrielinpojan ja hänen jälkeläistensä omana tilana. He pitivät Rekolaa vuoteen 1926 saakka eli kauemmin kuin Sjöstedtit Heikkilää.
Valtio suosi ratsuväkeä, joten rusthollin aseman perusehdot olivat edulliset. Rusthollari otti kuitenkin suuria riskejä. Tila vastasi siitä, että ratsumies oli aina käytettävissä. Jos ratsukko siis kuoli sotaretkellä, oli Heikkilästä lähetettävä uusi tilalle. Suurten sotien aikana näin tapahtui varsin usein. Suuren Pohjan sodan jälkeen riski oli sen sijaan pieni; myöhemmät 1700-luvun sodat olivat lyhyitä ja niissä oli vähän suuria taisteluja.
Ratsutilan riskinä oli myös pestuuraha. Rusthollarit itse lähtivät aniharvoin itse sotaan -- sehän olisi vaarantanut tilanpidon ja isäntä saattoi olla ratsumieheksi iäkäskin. Perheenjäseniä saatettiin sen sijaan tehtävään ottaa eikä tällöin ehkä tarvinnut pestuurahaakaan maksaa.
Niinpä Matti Matinpojan nuorempi poika Joosef palveli tilan ratsumiehenä 1656-64 eli Kaarle X Kustaan Puolan- ja Tanskan-sotien aikana. Tällöin Ruotsille vallattiin sen eteläiset maakunnat, mikä jäi suurvaltakauden ainoaksi pysyväksi saavutukseksi. Joosef Matinpoika lienee osallistunut sekä kuuluisaan Ison Beltin ylitykseen jäätä myöten että epäonnistuneeseen yritykseen vallata Kööpenhamina yöllisellä rynnäköllä. Vuonna 1660 tehdyn rauhan jälkeen Joosef palasi hengissä Heikkilään vaimonsa Priitan luo ja muutti viiden vuoden kuluttua synnyinkodistaan. Perheen myöhempiä vaiheita ei ole tutkittu, mutta Sjöstedtien hakkapeliitan jälkeläisiä saattaa olla paljonkin tällä seudulla -- ehkä joukossammekin.
Sittemmin ei Heikkilän isäntäväki joutunut itse ratsumiespalveluun. Suuren Pohjan sodan aikana tämä oli kuitenkin tunnetusti lähellä, kun Mikko Heikkilä ei löytänyt kotiseudultaan täydennysmiestä ja joutui ratsastamaan itse Turkuun saakka "viheriässä verkatakissa ja viisi plootua satulalaukuissa". Siellä hän onnistui kuparirahoillaan värväämään ratsumiehen, joka lienee sitten lähtenyt kohti Pultavaa. Enimmäkseen rusthollit pestasivatkin sotatoimiin jonkun isäntäsuvun ulkopuolisen.
Suomen sodan 1808-09 jälkeen raskas sotaväenpito maassa lopetettiin yhtenä Aleksanteri I:n suosionosoituksena ja rasitus korvattiin erityisverolla, ns. manttaalimaksulla. Jo 1791 ratsuväkeä oli vähennetty, kun Kustaa III:n sodassa oli havaittu, ettei sille ollut juuri käyttöä suomalaisessa maastossa vaikkapa Porrassalmella. Valloitussodat etelässä olivat taas ohitse. Heikkilän ratsumieskin siirtyi Porin rykmenttiin muodostettuun uuteen jalkaväkiyksikköön eli rusthollipataljoonaan. Heikkilän soturin voi siis kuvitella esiintyvän Edelfeltin kuuluisassa maalauksessa porilaisten marssista.
Heikkilä maksoi 1800-luvulla asemastaan erityisveroa 60 ruplaa ja 80 kopeekkaa eli 242 markkaa 40 penniä -- nykyrahassa vajaat 5.000 markkaa tai runsaat 800 euroa. Rasitus ei siis ollut enää valtava verrattuna suurten sotien aikaan. Maksu poistettiin muiden vanhojen verojen mukana 1925, kun Suomessa oli otettu käyttöön tulo- ja omaisuusvero. Ratsutilan asema eli niin sanottu maanluonto merkittiin maakirjaan ja maarekisteriinkin vielä 1900-luvulla, vaikkei sillä ollut enää merkitystä. Sitä paitsi Heikkilän velkojen keventämiseksi suurten nälkävuosien jälkeen 1869 järjestetyssä huutokaupassa myytiin sapeli ja pistooli. Ehkä ne olivat muistoja ratsumiehen ylläpidosta.
Suurten sotien rasitukset johtivat myös siihen, että Heikkilä muuttui maksamattomien verojen takia Ison vihan aikana ns. kruununtilaksi, jonka haltijalla tosin säilyi taloon nautintaoikeus. Jo 1739 Heikkilä lunastettiin kuitenkin takaisin perintötilaksi. Saman kierroksen kävi näinä vuosina valtaosa Ruotsi-Suomen talonpoikaistaloista.
Heikkilän viime vaiheita sukumme hallussa olen käsitellyt esitelmässäni sukukokouksessamme 1988. Se on julkaistu täällä myytävässä kirjasessa Neljä näkökulmaa Sjöstedt-sukuun. 9)

Arvoisat sukulaiset

Edellä esitetyt perinteemme saattavat tuntua kovin maskuliinisilta. On siis syytä todeta, että Heikkilän ja muiden kantatilojen emännillä on ollut keskeinen osa suvun vaiheissa. Tietenkin jokainen on saanut puolet geeneistään äidiltään, joiden roolia aiemmassa sukututkimuksessa usein vähäteltiin -- ja periaatteessahan vain äidin kautta etenevät sukulinjat ovat täysin varmoja. Äitien kautta on kuitenkin saattanut välittyä sukumme kulttuuriperinteestä enemmänkin kuin toinen puoli.
Jo Aulis Oja huomautti, että Heikkilän emännät olivat lähes järjestään seudun säätyläissuvuista. Sittemmin ainakin Pekka Kirmo ja Olavi Nikkilä ovat tutkineet Heikkilän emäntien sukujuuria. Selvitysten tuloksia esitellään suvun julkaisuissa. Anian sukuhaaran kantaäidin Eeva Kristiina Vitikkalan esivanhempia on taas tutkinut Eeva Kyttä Vitikkalan suvun piirissä. Tässä vain pari havaintoa.
Ensimmäinen säätyläissukuinen emäntä Anian Heikkilässä oli 1700-luvun alussa Gabriel-isännän puoliso Elisabet Birckman, jonka isä oli Pirkkalan kappalainen. Seuraavissa sukupolvissa Heikkilää emännöivät Maria Leistenius, Elisabet Tocklin, Maria Kristiina Spoof ja Eeva Elisabet Forsman -- kaikki seudulla tunnetuista suvuista. Heidän ja eräiden seuraavien sukupolvien emäntien kautta Sjöstedtien juuret ulottuvat sellaisiin tunnettuihin nimiin kuin piispa Isak Rothovius, Fiskarsin perustaja Peter Thorwöste ja hänen yritysjohtaja-puolisonsa Elin Såger tai Maexmontanin ja Liliuksen pappissukuihin. Hieman kauempana esivanhempien ketjussa ovat Turun pormestari Peter Plagman, joka on haudattu tuomiokirkkoon ja jonka eräs jälkeläinen aateloitiin nimellä Ehrnrooth. Juuriamme johtaa esiäitien kautta edelleen lainsuomentaja Hartikka Speitziin sekä keskiajan mahtisukuihin Särkilahtiin ja Tavasteihin -- ja jos kaivella haluaa, niin joissakin tapauksissa Kaarle Suureen saakka yli 50 sukupolven päähän.
Kuten aiemmin sanoin, tällaisten yhteyksien geneettinen merkitys on lähes olematon ja miltei jokainen voi tällaisilla esivanhemmilla ylvästellä, jos viitsii nähdä vaivaa istua arkistoissa. Sen sijaan on korostettava säätyläislähtöisten äitien sivistyksellistä merkitystä Sjöstedteille. He olivat varmaan oppineet kotipappiloissaan lukemaan ja ehkä kirjoittamaankin sekä käyttämään ruotsia. Ilmeisesti he opettivat myös lapsilleen rusthollissa näitä taitoja. Joka tapauksessa talonpoikaisetkin Sjöstedtit osasivat jo 1700-luvulla lukea; perheraamattukin on vuodelta 1758.
Sukukirjoissamme mainitusta kirjoitustaidosta en olisi ihan varma, sillä säilyneet nimikirjoitukset voivat olla vaikkapa puolison tekemiä -- joudunhan minäkin pyytämään usein lasteni apua tietokoneen käytössä. Säilyneet kirjoitustaidon näytteet ovat joka tapauksessa lyhyitä kuitteja ja vastaavia asiakirjoja ja vielä 1800-luvulla Heikkilässä pyydettiin laajempiin kynätöihin niitä taitava avustaja. Heitä toki löytyi lähipiiristä. Jonkinlaista ruotsia talonpoikaiset Sjöstedtit joka tapauksessa osasivat jo 1800-luvun alkupuolella -- suvun virkamieshaarassa se tuli tietenkin ajan oloissa kotikieleksi.
Se, että Heikkilän pojat avioituivat usein säätyläissukujen tyttärien kanssa, ei välttämättä johtunut pelkästään Sjöstedtien erinomaisesta vetovoimasta. Avioliitot olivat entisaikaan tunnetusti aika lailla järjestettyjä. Pikkupappiloiden tyttärille ei ollut kotiseudullaan tarjolla kovin monia säätyläisnuorukaisia puolisoksi eikä alemmalla säätyläistöllä ollut varaa ylläpitää kovin monia vanhojapiikoja sillä tyylillä, jota kuvataan Elsa Beskowin tai Topeliuksen saduissa. Yksinäiselle säätyläisnaiselle ei ollut tarjolla juuri ammattejakaan ennen kuin postineidin tai opettajan toimia alkoi avautua heille 1800-luvulla.
Rusthollin emännyys oli näissä oloissa ihan tyydyttävä mahdollisuus säätyläistyttärelle. Ja kuten talonpoikaisissa avioliitoissa, myös näiden suhteiden solmimiseen saattoi liittyä taloudellisia järjestelyjä. Niinpä Eeva Kristiina Sjöstedtin saman niminen äiti, omaa sukua Vikberg, naitettiin 15-vuotiaana Vampulan Pelttarin vauraan talon Kaarle-pojalle Vitikkalan säterirusthollin velkoja vastaan. Eihän tämä kovin romanttista ollut, mutta saattoi avioliitoista ihan onnellisiakin tulla. Joka tapauksessa äidit siirsivät oppimaansa kulttuuriperintöä merkittävästi eteenpäin. Isät eivät entisaikaan kovin paljon lasten kasvatukseen osallistuneetkaan.

Hyvät kuulijat

Lopuksi on syytä pohtia, keitä sukuumme oikein kuuluu. Se ei ole suinkaan ollut itsestään selvää -- ja määritelmää voi edelleenkin muuttaa.
Sukuyhdistyksemme nykyisten, Mellilän Tohnalla 1947 vahvistettujen sääntöjen mukaan jäseneksemme voivat liittyä "kaikki, jotka polveutuvat isänsä tai äitinsä puolelta Sjöstedtistä tai ovat naimisissa Sjöstedtin kanssa, sekä heidän lapsensa seuraavissa polvissa". Mitä tämä oikein tarkoittaa?
Sivuutan ensinnä sen, että Suomessa on muitakin Sjöstedt-sukuja. Tänä vuonnakin olen joutunut vastaamaan meistä kiinnostuneelle Sjöstedtille, että ilmeisesti kuulumme eri sukuihin. Emme aio muuttua itäsuomalaisten suosimaksi sukunimiseuraksi, vaan rajoitumme Matti Matinpojan ja Kristiina Mikontyttären jälkeläistöön. Tällöinkin on rajausongelmia.
Sukuyhdistyksemme alkuvaiheessa kiisteltiin nykyistä käsitettä käyttäen sukupuolten tasa-arvosta eli niin sanotusta suvun naislinjasta. Taustalla oli varmaan aatelissukujen perinne. Aateliskalenteriin kirjataan kaikki aatelismiehen lapset ja näiden puolisotkin, mutta tytärten jälkeläiset putoavat armotta rahvaan puolelle. Tässä voi olla vielä erityisehtoja; esim. Mannerheimin ja Churchillin suvuissa korkeimman tittelin peri vain vanhin poika, jolloin marskimme oli "vain" vapaaherra ja herttuan poikana syntynyt Winston Churchill ihan tavallinen mies eli "common".
Sjöstedteissäkin oli niitä, joiden mielestä sukuyhdistyksemme jäsenistö olisi rajattava aateliskalenterin linjalla. Tästä syntyi 1930-luvulla toimintaamme haitanneita kiistojakin. Kuten sanottu, 1940-luvulla päädyttiin sukupuolten tasa-arvoon ja vuoden 1951 sukukirjaan otettiin myös tytärten jälkeläistöä. Tämä kuulostaa nykyään itsestään selvältä, mutta oli vielä tuolloin varsin uutta ja edistyksellistä. Esim. 1949 tehty Liisa Poppiuksen selvitys isäni isoäidin eli Valkeakosken Pastellien suvusta rajasi vielä tytärten jälkeläiset pois. 10)
Vuoden 1952 sukukirjaamme otettiin kuitenkin vain vuoden 1800 jälkeen syntyneiden tytärten jälkeläiset. Näin rajautui pois muun muassa 1797 syntyneen Kristiina Prosin jälkeläistö; Kristiina-emäntä sattui siis syntymään vajaat kolme vuotta "liian varhain". Vastaavia esimerkkejä on helppo löytää sukukirjastamme. Sukukirja jakaantui sitä paitsi mies- ja naislinjaan, jota noudatettiin myös vuoden 1976 laitoksessa. 11)
Vastedes tästä kahtiajaosta luovutaan eli perhetaulut juoksevat vain vanhemmuusjärjestyksessä. Näin toimivat modernit sukutietohjelmatkin tietokoneissa.

*

Miestenkään osalta sukukirjamme eivät ole varhempien polvien osalta täydellisiä, vaan 1739 kuolleen Mikko Heikkilän lapsiin saakka mukaan on otettu vain kantatalon isäntäväki. Niinpä kirjasta puuttuvat Mikon Kustaa- ja Kaarle- veljien sukukunnat. Kuten mainitsin, Kaarlen jälkeläisethän pitivät Anian Rekolaa vuoteen 1926 saakka, kun taas Kustaa hankkiutui isännäksi Uotilan ratsutilalle Tottijärven kappelin Sorvan kylässä. Hänen jälkeläisensä ovat sukukirjamme mukaan pitäneet taloa "meidän aikoihimme asti". Tietenkin he ovat aivan yhtä paljon Matti Matinpojan ja Kristiina Mikontyttären jälkeläisiä kuin me muutkin, vaikkeivät he omaksuneetkaan Sjöstedt-nimeä.
Varhemmissa sukupolvissa löydämme Helsinkiin porvariksi muuttaneen Juhanan, jonka sukukunta omaksui nimen Nyberg. Keitähän he ovat?
Sukukirjojemme rajaukset johtuivat tietenkin ensisijassa niin sanotusta työekonomiasta, eivät niinkään asenteista. Täydelliseen kantavanhempien jälkeläistöön pyrkimällä suku väistämättä paisuu ja käsittää viimein koko Suomen kansan ja paljon ulkomaalaisiakin. Jo vuoden 1976 laitoksessa sukumme naislinja käsittää 85 % tauluista. Sjöstedt-suku siis laajenee jatkuvasti, kun tiukkaa mieslinjaa noudattavassa aateliskalenterissa jo kolmannes suvuista on niin sanotusti sammunut eli ketju pojasta poikaan on katkennut. Moni aatelisssuku on sitä paitsi yhden ainoan miehen varassa. 12)
Sjöstedtien määritteleminen ei siis ole yksiselitteistä. Omat mutkansa tuovat vielä nykyajan erilaiset ns. uusperheet. Sukuneuvostossa on päädytty siihen, että Sjöstedt-sukuun kuuluvat kaikki valtiopäivämies Matti Matinpojan ja hänen Kristiina-puolisonsa jälkeläiset perhekuntineen. Toimintaamme osallistuminen on tietenkin jokaisen itse päätettävissä -- kuten lienee nykyisen lainsäädännön mukaan sukukirjoissa esiintyminenkin. Kiinnostusta mukaan tulemisesta on ollut ainakin Prosin sekä Kaltsilan sukuhaaraan liittyvässä Pyhälän suvuissa.
Emme silti ole muuttumassa sukunimiseuraksi, jollaiseen näyttää voivan liittyä miltei kuka tahansa geneettisistä ja kulttuurisiteistä riippumatta. Juuremme pysyvät vahvasti Anian Heikkilän mullassa Pyhäjärven rantatörmällä.



1. .Aulis Oja: Sjöstedt-suku. Forssa 1952.

2. Kaarlo Blomstedt: Davidin kapina v. 1438. Historiallinen Aikakauskirja 1/1937.

3. Paavali Juusten: Suomen piispain kronikka. Henrik Gabriel Porthanin mukaan suomensi Helmer Winter. Helsinki 1956.

4. Kimmo Katajala: Suomalainen kapina. Talonpoikaislevottomuudet ja poliittisen kulttuurin muutos Ruotsin ajalla (n. 1150-1800). Vammala 2002.

5. Suomen kartanot ja suurtilat III s. 166. Toim. Eino Jutikkala ja Gabriel Nikander. Helsinki 1943.

6. Seppo Suvanto: Lisiä Vesilahden erähistoriaan. Teoksessa Vesilahti 1346-1996. Jyväskylä 1996.

7. Jouko Vesikansa: Sjöstedtien varhaisvaiheita. Kurikka 1980.

8. Aarre Läntinen: Maakirjatalot, ruotujakolaitos ja ratsuväki. Vesilahti 1346-1996. Jyväskylä 1996. Jussi T. Lappalainen: Sadan vuoden sotatie. Suomalaiset sotilaat 1617-1721. Jyväskylä 2001.

9. Jyrki Vesikansa: Viimeiuset Sjöstedtit Anian Heikkilässä. Teoksessa Neljä näkökulmaa Sjöstedt-sukuun. Kurikka 1999.

10. .Liisa Poppius: Hämäläisiä sukuja IV. Pastell. Forssa 1950.

11. Jouko Vesikansa ja Heikki Korosuo: Sjöstedt-suku 1976. Forssa 1977.

12. Finlands ridderskaps och adels kalender 1992. Esbo 1991. 147
sivun alkuunsivun alkuun